Suomipop ja -rock


HUOM! Tässä osiossa tentitään vielä syksyllä -98 vanha kuuntelunauha, 3B. Suurinta osaa alla olevista kappaleista ei löydy ko. kasetilta - osa esittäjistä on kuitenkin samoja. Jatkoa on tulossa kevääksi -99.


Rockin leviämistä maassamme ei voi parhaalla tahdollakaan pitää räjähdyksenomaisena: Bill Haley ja Elvis herättivät lähinnä huvittuneisuutta 50-luvun  iskelmäjazz-sukupolven keskuudessa, puhumattakaan räväkämmistä artisteista. Toisaalta joillakin kotimaisilla jazz-soittajilla oli sen verran tietämystä mustan musiikin juurista, että he tunnistivat blues-elementit rockin seasta. Sodanjälkeinen nuorisokulttuuri, ensimmäinen laajamittainen Suomessa, omaksui rockista hurjan tanssimisen lisäksi lähinnä ajatuksen siitä, että myös nuoret voivat tehdä ja esittää omaehtoista musiikkia nuorille. Tämä kuitenkin toteutui käytännössä vasta vuosina 1961-63 rautalankabuumin myötä. Siihen asti suomalainen nuorisomusiikki noudatteli pitkälti mainstream-makuja lazzarelloineen ja swing-iskelmineen. Supisuomalainen rock syntyi oikeastaan vasta 70-luvulla ja ensimmäinen tosi iso popkultti Dingon myötä 80-luvulla. Sanaa "rock" alettiin käyttää laajamittaisesti vasta viime vuosikymmenellä.

Pääkaupunkiseudun (harvat) rock'n'rollkärpäsen pureman saaneet musikantit saivat nimeä 50-luvulla vitsaukseksi äityneistä laulukilpailuista, joissa Elviksen manttelinperijöiksi ilmoittautui toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja. Sen verran kiinnoistusta rock'n'roll esim. elokuvien myötä herätti, että tuolloiset levy-yhtiöt alkoivat julkaista materiaalia, joka perustui ulkomaisiin rockiin, vaikka sen toteutus olikin käytännössä varsin jazzinomainen. Mm. "Rock Around the Clock" sai "Tunnista Tuntiin"-versiona swingkäsittelyn sekä Harmony Sistersin että Reijo Kallion toimesta. Ensimmäinen puhtaasti rock'n'roll-ohjelmistosta liikkeelle lähtevä nuorisoyhtyekin, Jorma Kaleniuksen Gene Vincent-vaikutteinen Rock-Devils, levytti rokkinsa suomeksi tuottajien vaatimuksesta. Myös Eero ja Jussi Raittinen, suomipop/rockin todelliset Grand Old Manit, levyttivät suomeksi.


Kuuntelunäyte  Jorma Kaleniuksen Rock-yhtye: Mä tahdon rokata (1960)


Vuosikymmenen vaihteessa suosituimmaksi ulkomaiseksi solistiksi - ainakin nuorison keskuudessa - kohosi teinipoppari Paul Anka, jonka viattomuus viehätti myös vanhempaa viihdesukupolvea. Anka veti Linnanmäelle 25 000 kuuntelijaa 1959. Suomi sai oman miespuolisen vastineensa Lasse Liemolasta, ensimmäisestä teinipopparistamme. Myös siistiä linjaa vetävä Cliff Richard innoitti kotimaisia kääntäjiä. Suurempi vaikutus suomipoppiin tuli kuitenkin olemaan Cliffin taustayhtyeellä Shadowsilla.


Kuuntelunäyte  Lasse Liemola: Anna pois (1959)


Rautalanka oli ensimmäinen popmusiikin muoto, joka syntyi yksinomaan nuorten soittajien ehdoilla - ainakin siihen asti, kun sitä alettiin tosissaan levyttämään. Shadowsin ja Venturesin instrumentaalikappaleet kolahtivat oppikoulunuorisolle pitkän sillan molemmin puolin (rautalanka oli, kuten jazz ja rock'n'rollkin aiemmin, puhtaasti kaupunkilaisnuorison villitys - maalla tanssittiin edelleen mielellään tangoa ja jenkkaa). Varakkaammat pojat saivat tilattua itselleen oikeat vehkeet sähköbassoja myöten. änivalli, joka noista 20-30 wattisista comboista lähti, oli tuon ajan mittapuun mukaan ällistyttävä. Kun yhtyeet oppivat vielä soittamaan lyhyessä ajassa esikuviensa tuotantoa tyylinmukaisesti koreografiaa myöten, vaikutus oli taattu. Levyteollisuus innostui uuden musiikin potentiaalista ja kuningasajatuksena oli yhdistää uusi soundi suomalaiskansalliseen ohjelmistoon. Tuloksena, melkein vahingossa, oli Soundsin Emma lukuisine seuraajineen.


Kuuntelunäyte  The Sounds: Emma (1963)
 


Instrumentaalirautalankavillitys sai väistyä Beatlemanian myötä 1964-65. Rautalangaksi kutsuttiin kuitenkin edelleen kaikkea sähkökitaravetoista musiikkia. Beatlesin ja muiden brittipopparien tuotantoa suomeksi esittivät mm. Johnny & the Sounds, Esquires, Eero & Jussi & Boys, Eddy & Lightnings, The Islanders jne. Myös raflaavampi r&b-pohjainen poljento sai vähitellen jalansijaa maassamme. Levytykset tapahtuivat edelleen pitkälti suomeksi ja sanoituksista vastasivat iskelmäsanoittajat. Bändien keikkaohjelmisto oli usein alkuperäishakuisempaa: monet solistit eivät suostuneet esittämään hittejään lavoilla (samoinhan kävi 50-luvulla jazzlaulajattarien kohdalla). Pop-nimitys vakiintui suomalaiseen kielenkäyttöön 60-luvun puolivälissä. Samaan aikaan folk sai jalansijaa ja toimi esimakuna aitouden ideologiaa vaalivalle sanomalliselle popmusiikille. Folkista uransa potkaisivat käyntiin mm. Hector, Jukka Kuoppamäki, Anki , Fredi ja - kieli poskella  - Irwin.


Kuuntelunäyte  Esquires: Matkalippu (1964)


Kuuntelunäyte  Renegades: Cadillac (1965)


Kuuntelunäyte  Irwin Goodman: Työmiehen lauantai (1965)



 
1960-luvun loppupuolella viihdemusiikkielämässä alkoi tapahtua toden teolla. Musiikilliset vaikutteet - myös lukuisten vierailujen myötä - rönsyilivät ja yhdistyivät paikoin nousevaan vasemmistolaiseen kulttuuriliikehdintään tuottaen mitä moninaisempia (ja omituisempia) musiikillisia ilmaisumuotoja. Popyhtyeiden soittotaito kehittyi ja vaikutteet muuttuivat taiteellisesti (ja teknisesti) kunnianhimoisimmiksi, uuden polven jazzmuusikot kohtasivat pitkän tukan kasvattaneet kitaranvinguttajat progressiivisia värejä vähitellen tunnustavissa yhteisbändeissä, vaihtoehtoiset äänentuottotavat kohosivat Irwinin, Kaisa Korhosen ja M.A.Nummisen myötä perinteisen puhtaan iskelmälaulun ja popharmonioiden rinnalle. Myös keskitien viihteessä alettiin vuosikymmene lopussa omaksua suuren maailman barokkimaisia tehoja, mikä ilmeni mm. sovitusten muuttumisessa kokeilevimmiksi. Mahtipontisuus lisääntyi vahvistimien kasvavan tehon myötä. Toisaalta musiikilta ja muusikoilta alettiin vaatia mielipiteitä ja totistakin suhtautumista uuteen taiteeseen.


Kuuntelunäyte  Topmost: Merisairaat Kasvot (1967)


Vastakulttuuri löi itsensä tietoisuuteen 60-luvun ja 70-luvun vaihteessa Suomen Talvisodan ja Spermin kaltaisten aktien UG:n välityksellä. Siinä, missä jälkimmäinen keskittyi puhtaasti taiteidenväliseen sekoiluun, toi edellinen rockin takaisin suomipopin kuvaan, nyt suomalaisessa asussaan. Talvisodan levyllä aloitteli uraansa 70-luvun rock-boomin ujo dynamo Rauli Badding Somerjoki. Undergroundin vastapainoksi jylläsi progressiivinen rock epäkaupallisuuden aatettaan. Kitarasankarien ja superbändien aika oli alkanut, bändien setit muistuttivat yhä enemmän kokonaistaideteoksia 30-minuuttisine jameineen. Lovesta tuli merkittävä kulttuurikanava avoimella julkaisupolitiikallaan.


Kuuntelunäyte Suomen Talvisota 1939-40:  Tehtaan vahtimestarit (1969)


Kuuntelunäyte Apollo:  Pakoon maailmaa (1970)


1970-luvulla rock jaettiin kolmeen: purkka toi 50- ja 60-lukujen popkertosäkeet takaisin tyttöjen suosioon särökitaroiden ja tanakan kompin säestyksellä, jytä ilmaisi nousevan heavyrockin estetiikkaa, proge lähinnä soittajien ja soittajaksi haluavien poikien mielen maisemaa. Jälkipolville elämään jäi lähinnä kaksi ensimmäistä. Hurriganesin voidaan katsoa yhdistäneen 70-luvun nousevan rock-estetiikan jo rautalankakaudella syntyneeseen innostukseen tehdä vimmaisesti omaehtoista musiikkia. Suuren maailman meininki yhdistyneenä meidän oloissamme harvinaisen iskevään poljentoon antoi soittamisen kimmokkeen lukemattomille 70- ja 80-luvuilla aloittaneille muusikonplantuille. Bändi nosti myös keikkahinnat uusiin ulottuvuuksiin.


Kuuntelunäyte Hurriganes: Get On (1974)


70-luku nosti lopullisesti esiin myös Hämeen luovan rock-potentiaalin ns. Manserockin muodossa. Lahti kunnostautui toinen toistaan räävittömämpien show-henkisten aktien tuottajana. Edellisten kaartin pioneereihin lukeutuivat suoraan listaykköseksi ponnahtanut Coitus Int,yleistä esipunkmaista hämminkiä keikoillkaan lietsonut Virtanen, purkka-jytäakselilla toimiva Alwari Tuohitorvi (myöh. Alwari T.). Lahtelaista alakulttuuria tuli vuosiksi eteenpäin symbolisoimaan Sleepy Sleepers. Naissolistien osuus 70-luvun rock-boomista oli myös merkittävä: Maarit ja Muska aloittivat uransa Love-yhtiön rock-köriläiden säestyksellä. Helsingin suunnassa merkittävin, sujuvasti myös laulaja-lauluntekijä ja blues-kaartiin istuva artisti oli tietysti Dave Lindholm, jonka ura heijastaa kameleonttimaisuudellaan suomi-rockin polveilevaa monityylisyyttä. Myös Hector on laskettava vuosikymmenen (ja seuraavan vuosikymmenen) vaikutusvaltaisimpiin artisteihin.


Kuuntelunäyte Isokynä: Minun nimi on Nimessun (1973)


Suomirock ei ymmärrettävästi herättänyt kiinnostusta ulkomaisilla markkinoilla - Hurriganes tosin oli varsin suosittu Ruotsissa. Suomen ykköspopvientituotteet 70-luvulla olivatkin lähinnä progeosastolta, Tasavallan Presidentti ja Wigwam sekä näissä vaikuttaneet muusikot (Tolonen, Pohjola). Wigwamin tuotanto sivusi 70-luvun puolivälissä melodisia baetlesävyjä: jälkikäteen arvioiden sitä voinee pitää tähänastisista suomipop/rockakteista kypsimpänä.


Kuuntelunäyte Wigwam: Freddy Are You Ready (1975)

Kuuntelukasetti 3 B9


70-luvun lopulla maahamme saapui äänekäs poikkikulttuurinen ilmiö, jota on pidetty merkittävimpänä nykymuotoista rockiamme muotoavana ja siinä edelleen vahvasti vaikuttavana tekijänä. Punk oli itse asiassa aluksi varsin marginaalinen ilmiö - 70-80-lukujen vaihteessa isompi osa nuorisosta veteli brylcreemiä tukkaansa tai tanssahteli discossa kuin työnteli hakaneuloja poskiinsa. Punkin liepeillä tapahtui kuitenkin yhtä jos toista, jolla oli suuria kerrannaisvaikutuksia: perustettiin elävän musiikin yhdistykset, amatöörimusisointi nousi uuteen arvoon arvaamattomaan, monet sittemmin suomiviihteeseen peruuttamattomasti juurtuneet aktit aloittivat uransa punkin piirissä. Punkin ja sitä seuranneen uuden aallon kohdalla voi nähdä myös sukupolvijaon vanhempaan rockmusaan: rääväsuiden aggressioiden kohteena olivat nimenomaan vanhat hämyt, kaavoihinsa kangistuneet virtuoosit, joiden musiikista katsottiin puuttuvan rockille ominainen terve uho. Käytännössä punk/uusi aalto kuitenkin akkulturoitui alusta alkaen muihin nuorisomusiikin muotoihin: kantaaottavuutensa se sai laulelmaliikkeeltä, soundinsa jytä-purkkaperinteestä, jopa progen kimurantit kuviot löysivät tiensä uusyksinkertaiseen poljentoon. Aitoa sikapaahtoa on vaalittu myöhemmän HC- ja uuspunkin piirissä.


Kuuntelunäyte Pelle Miljoona: Väkivalta ja päihdeongelma (1979)

Kuuntelunäyte Eppu Normaali: Suomi Ryömii (1978)

Kuuntelunäyte Hassisen kone: Rappiolla (1981)

(Ei kuuntelukasetilla)


Uuden aallon nimissä tuotettu musiikki oli lainannut räävistä esimuodostaan lähinnä energian ja hätkähdyttämään pyrkivän  asenteen: uuden aallon leiman alle lyötiin kuitenkin 80-luvun vaihteessa uskomattoman erityylisiä artisteja. Esim. Se, Hassisen Kone, Kari Peitsamo ja Tuomari Nurmio toivat kaikki esiin varsin erilaisia musiikillisia lähtökohtia. Hanoi Rocks, kaikkien aikojen näyttävin rockvientituotteemme, yhdisti punk-peräisen asenteen suuren maailman meininkiin ja tarjosi samalla kansainvälisen menestyksensä myötä esikuvan monelle 80-luvun meikkihevibändille. Meikkailua harrastettiin uutterasti myös ns. mustahuulien parissa. Uusromanttinen tai -synkkä liikehdintä rajoittui lähinnä Helsinkiin ja länsirannikolle, mutta sen muotivaikutteet näkyvät maanlaajuisina vielä tänäkin päivänä.


Kuuntelunäyte Hanoi Rocks: Tragedy (1982)

Kuuntelukasetti 3 B15


1980 starttasi Rockradio, ensimmäinen puhtaasti rockille omistettu yleisradion ohjelmaosuus. Vielä 80-luvun puoleenväliin rockiin asennoiduttiin mediassa enemmänkin osana yleistä kulttuuritarjontaa kuin tuottavana kaupallisena toimintana. Punkin ja uuden aallon myötä rohkaistuneet sanoitukset ärsyttivät (yhä), mutta samanaikaisesti suomirock valtasi itselleen paikkaa kulttuuriesablishmentista. Eräänlaisena vastareaktiona kulttuurirockille voi nähdä suureen suosioon kohonneen uusyksinkertaisuuden (J.Karjalainen, Broadcast) ja ns. junttirockin (Popeda, myöhäis-Eput, Kolmas Nainen). 80-90-lukujen myötä yhä suositummaksi kohonnut Eppu Normaali alkoi muistuttaa 80-luvun puolivälissä keskitien rockia a la Dire Straits: myös perinteiset molli-iskelmävaikutteet tunkivat surutta esiin melkein bändin kuin bändin tuotannosta. Poikkeuksena voi ehkä nähdä 80-luvun loppupuoliskon englanninkielisen rockin boomin, jonka edustajat (Boycott, Smack, Nights of Iguana, Havana Black, Peer Gunt) yrittivät uutterasti itseään läpi ulkomaillakin. Osa tämän suunnan edustajista päätyi kuitenkin suomenkieliseen iskelmärockiin (=Tommi Läntinen).

Mauttoman vuosikymmenen puolivälin meikkavien porilaisten boomi oli mielenkiintoinen ilmiö: sikäläiset popaktit omaksuivat pääkaupunkiseudulla 80-luvun alussa mustiin pukeutuneiden meikkaajien estetiikan ja tuottivat häpeämättömän sentimentaalista romantiikkaa, joka etenkin Dingon kautta nosti esiin maassamme ennenäkemättömän pikkutyttöjen faniliikehdinnän. Voidaan perustellusti sanoa, että vasta dingomanian myötä Suomi sai tuta suuren maailman faniliikehdintää.


Dingo: Autiotalo (1984)

(Ei kuuntelukasetilla)


1980-luvun loppupuolen lihavat vuodet tarjosivat mahdollisuuksia suurimittaiseen rockin markkinointiin, mikä näkyi pitkissä studioajoissa, ulkomaanmatkoissa ja kamojen koossa. Samaan aikaan erilaiset - ehkä hajoavaa postmodernia musiikkimakua heijastavat - alatyylit möyrivät rockin aluskasvillisuudessa tuottaen paitsi vilkkaan omakustanne- pienlevy-yhtiöverkoston, myös mahdollisuuksia suomalaiselle rock/popille ominaisten kummallisuuksien viljelyyn. 1990-luvun vaihteen laman ja samanaikaisesti tapahtuneen Suomalaisen joukkoviestinnän lopullisen kaupallistumisen myötä isot levy-yhtiöt alkoivat viimeinkin ottaa huomioon täkäläisten pienten markkinoiden realiteetteja ja niiden tuotanto standardisoitui nopeasti. Pienyhtiöt täyttivät edelleen musiikillisia marginaalitarpeita ja vastasivat myös osaltaan suomalaisen rockin kansainvälisistä kontakteista.


22 Pistepirkko: Birdy (1990)

(Ei kuuntelukasetilla)


90-luvulla populaarimusiikin tuotanto sai aivan uuden suunnan digitaalitekniikan ja sen mahdollistaman työpajatoiminnan myötä. Samalla musiikin kulutus muuttui yhä privaatimmaksi: teknon myötä tanssikin privatisoitui. Populaarin läpikaupallistuminen, paikallisradiotoiminta ja MTV:n ulottuminen koko maahan siirsi musiikin kulutuksen painopistettä entistä enemmän koteihin (ja autoihin). Esiintyjäryhmien keikkatilanne heijasti kehitystä siten, että rahakeikkaa riitti vain kaikkein suurimmille nimille. Elävän musiikin tarjonnasta ei ole 90-luvulla olut puutetta, mutta laajamittaisena ammattina rockin tai muiden afroamerikkalaisten tyylien soittaminen on enemmän harrastusta kuin leipätyötä, toki  tietyin poikkeuksin. Post (tai post-post-)moderni rock-kulttuuri pitääkin sisällään uskomattoman palkkahaitarin nakista ja keskioluesta Leningrad Cowboyn viisi- ja kuusinumeroisiin palkkioihin.

Iskelmän ja rockin eroa on häivytetty 90-luvulla siinä määrin, että voidaan jopa puhua "rockin kuolemasta". Tällä viitataan kuitenkin mitä ilmeisimmin siihen rockiin, joka 70-80-luvuilla pyrki erottautumaan iskelmä ja pop-kulttuurista. Sinänsähän rock ei ole hävinnyt, vaan harrastajiensa myötä ikääntynyt ja sulautunut monikansalliseen viihdeteollisuuteen. Harvinaisen omaperäinen - hyvässä ja pahassa - suomirock elää yhdistyneenä 50-70-luvuilla syntyneiden lähiö- ja rocksukupolvien yleiseen elämäntapaan: lukuisat kertaustyylit paljastavat, että rock-pop-nostalgia herättää yhä intohimoja ja tarjoaa ehtymättömän lähteen uusille kokeiluille ja sulautumille. Kapinallista rock laajassa mielessä ei ole: tietynlainen rankkuus on siirtynyt valtavirtarockmusiikin ulkopuolelle jo 90-luvun vaihteessa ja löytää uusia ilmaisumuotoja modernin rytmimusiikin maanalaisista sovelluksista. Toisaalta tuntuu, että muotivirtausten ollessa enimmillään kahden kuukauden pituisia rockin, popin, iskelmän, kulttuurin, taiteen, viihteen ja markkinoinnin käsitteet palaavat yhteen suureen musiikkiteollisuuden massaan, johon suhtaudutaan luontevimmin omaksumalla useita toisensa läpäiseviä positioita joista käsin musiikista on mukava nauttia välillä tosissaan, välillä kieli poskella.


Neljä Ruusua: Juppihippipunkkari (1992)

(Ei kuuntelukasetilla)


Kirjallisuutta

Bruun, Seppo ym. 1998. Jee jee jee : suomalaisen rockin historia. Helsinki: WSOY.

Nyberg, Hannu. 1984. Rockista rautalankaan. Helsinki: Otava.

Ojanen, Kari. 1991. Rock'n roll- ja rautalankamusiikin tulo Suomeen vuosina 1955-1964. Lisensiaatintyö. Oulun Yliopisto: Historian laitos.


Tehtäviä

a) Kerro omin sanoin rock'n'rollin tulosta Suomeen

b) Mitä on rautalankamusiikki?

c) Milloin syntyi ns. suomirock, millaista musiikkia se oli ja ketkä sitä esittivät?

d) Kerro omin sanoin 1980-90-lukujen suomalaisesta pop/rockmusiikista

Mailaa vastauksesi miulle...


Kurssin kotisivulle

Kommentit
 
© Lauri Väkevä 1998

Päivitetty 12.11.1998