Amerikkalainen populaarimusiikki 2


Populaarimusiikin levityskanavat kokivat uudistuksen 1910-20-luvuilla. Nuottien myynnin huippuvuosi oli 1910; tämän jälkeen se väheni tasaisesti. Ääniteteollisuus, radio ja äänielokuva tarjosivat kuitenkin kustantajille uusia keinoja levittää laulujaan. Äänilevyjen myynti ulottui miljoonaan 1920; jo viiden vuoden kuluttua levyjä myytiin 130 miljoonaa kappaletta. 1920-luvulta eteenpäin hittien suosiota alettiinkin mitata levymyynnissä. Radiosta tuli 1930-luvulla USA:n neljänneksi suurin liiketoiminnan ala. Radio-ohjelmat koostuivat musiikillisesti enimmäkseen live-esityksistä, sillä alkuaikojen tekniikkaa oli helppo siirrellä.  DJ-toimintakin alkoi jo 30-luvulla, mikä oli aiheuttaa aluksi harmaita hiuksia levyteollisuudelle.  Pian kuitenkin huomattiin, että radiosoitto lisää levyjen myyntiä ja voi jopa tehdä hittejä. Samalla payola-toiminta siirtyi kustantajien ja teattereiden väliltä levytuottajien ja radioasemien väliseksi. Äänielokuva tarjosi uuden levitysväylän Broadwayn musikaaleille: niiden parissa syntynyt solistitähtijärjestelmä laajeni ennen pitkää Hollywoodiin ja tätä kautta maailmanlaajuiseksi.

Ajanjaksoa ensimmäisen maailmansodan lopusta suureen lamaan (1929) tavataan nimittää nimellä "jazz age". Nimitys kuvaa paitsi jazzin voittokulkua, myös yleistä urbaania mentaliteettia, joka kieltolaista huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) suosi ilottelua ja päivä kerrallaan elämistä. Ensimmäinen erottuva nuorisokulttuuri syntyi 20-luvulla; siihen liittyi olennaisesti myös naisten vapautuminen viktoriaanisista kahleista vapautuneiksi foxtrottaaviksi flappereiksi. Ajanjaksolle oli tyypillistä, että lähes kaikkea populaarimusiikkia nimitettiin jazziksi. Nykyään halutaan yleensä korostaa eroa New Orleansista Chicagon kautta New Yorkiin kotiutuneen "aidon" jazzin ja sen tyylikeinoja hyödyntävän populaarimusiikin välillä. Monet seuraavassa käsiteltävistä artisteista aloittivat uransa jazzin parissa tai ainakin olivat aidosti innostuneita sen keinovaroista. Kun lisäksi muistaa, että jazz lakkasi olemasta viihdemusiikkia vasta 40-luvulla bebopin myötä, on hyvä pitää mielessä, että raja sen ja populaarimusiikin välillä ei ole niin selkeä kuin luulisi - vrt. Louis Armstrongin ura.
 

Croonerit ja radiotähdet


Radion ja levyteollisuuden myötä kehittyvä äänentoistotekniikka synnytti 30-luvulla uuden populaarimusiikin laulutavan, joka hyödynsi taitavasti mikrofonitekniikkaa. Ensimmäinen kuuluisa ns. crooner-laulaja oli Rudy Vallee, joka oli aloittanut uransa radiosta. Muita varhaisia croonereita olivat Bing Crosby, Russ Columbo ja Will Osborne.

Bing Crosby aloitti uransa koulunsa jazzbändissä ja jatkoi lauluharrastustaan lakiopintoja suorittaessaan. Kyllästyttyään lain lukemiseen hän ajoi duopartnerinsa Al Rinkerin kanssa Los Angelesiin, jossa miehet aloittivat keikkailun nimellä "Two Boys and a Piano". Ensilevytys "I've Got a Girl" tehtiin 1926. Paul Whiteman innostui aktista ja palkkasi nuorukaiset orkesterinsa solisteiksi. Harry Barriksen liityttyä duoon siitä tuli trio nimeltä Rhythm Boys, joka levytti Whitemanin kanssa joitakin hittejä ("Missisippi Mud"; "My Suppressed Desire"; "From Monday On" - ensimmäisessä puhaltelivat mukana Bix Beiderbecke ja Tommy Dorsey). Pojat saivat Whitemanilta kenkää käytöksensä vuoksi ja palasivat L.A:iin, jossa Bing aloitti soolouransa. Hänen ensimmäinen suuri soolohittinsä oli rento "I Surrender Dear", joka auttoi Crosbya luomaan radiouransa. 1932 oli vuorossa ensimmäinen elokuvakiinnitys ("The Big Broadcast"). Bing vaihtoi 1936 CBS:n radioshowsta NBC:lle, ja edelleen ABC:lle 1947, jossa hänen annettiin tehdä ohjelmansa etukäteen nauhalle. Crosbyn levytykset ilmestyivät aluksi Brunswickilla, vuodesta 1934 60-luvulle asti Deccalla. Crosbyä säestivät hänen pitkän uransa aikana mm. Eddie Lang, Victor Youngin orkesteri, Les Paul Trio, Louis Jordanin ja Xavier Cugatin orkesterit. Miehen muita suuria hittejä olivat "White Christmas", "Don't Fence Me In", "Swinging On a Star".

Crosbyn suurimpia kilpailijoita 30-luvun crooner-markkinoilla oli aseen toimintahäiriön vuoksi 1934 menehtynyt Russ Columbo, jonka läpimurtohitti oli "Prisoner Of Love" (1931) sekä "Besides an Open Fireplace"-hitillä maineeseen noussut Will Osborne. Jälkimmäinen oli jatkuvasti tukkanuottasilla Rudy Valleen kanssa siitä, kumpi keksi crooner-tyylin; kunnia kuulunee kuitenkin Gene Austinille ja Vaughn de Laethille. Muita menestyksekkäitä radiolaulajia olivat Morton Downey ("Wabash Moon"), Arthur Tracy ("Marta"), Maurice Chevalier Santa Claus is Coming to Town") sekä cowboytähti Gene Autry.

Naislaulajista radio suosi Kate Smithia, Boswell Sistersia ja Andrew Sistersia. Rehevä Kate Smith loi aluksi uraansa Broawaylla ja siirtyi radioon 1931, jolloin hän teki myös ensimmäiset levytyksensä. Smithin suurin hitti oli Berlinin "God Bless America". Boswell Sisters tuli New Orleansista, levytti ensimmäisen kerran 1925 ja ponkaisi parrasvaloihin radion kautta 30-luvulla. Pyörätuolista laulava Connie Boswell, ryhmän musiikillinen johtaja, loi myöhemmin näyttävän soolouran. (Boswell Sisters toimi esikuvana kotoiselle Harmony Sistersillemme). Toinen suosittu naistrio oli Minneapolislainen Andrew Sisters, jonka läpimurto tapahtui alunperin jiddisinkielisillä hiteillä "Be Mir Bist Du Schoen" ja "Joseph Joseph". Edellinen oli ensimmäinen naisyhtyeen levy, joka myi yli miljoona kappaletta. Ryhmän toinen miljoonalevy oli vuoden 1944 calypsohitti "Rum and Coca-Cola".

Miespuolisista lauluyhtyeistä Mills Brothers ja Ink Spots korjasivat potin. Edellinen tuli Piquasta, Ohiosta ja muodostui konserttilaulaja John Mills Seniorin pojista. Yhtye aloitti uransa vaudevillesta ja keksi instrumentteja simuloivan laulutyylinsä tarinan mukaan sattumalta kazoon jäätyä pois matkasta. Tyyli puri yleisöön, ja esiinnyttyään aluksi menestyksekkäästi kymmenen  kuukautta Cincinnatilaisella radioasemalla ryhmä aloitti ensimmäisen menestyskiertueensa. Mills Brothersin suurimmat hitit olivat "Dinah", "Good-Bye Blues", "Paper Doll". Ink Spots toimi esikuvana myöhemmille doo-wop-kokoonpanoille; yhtyeen hittejä olivat "If I Didn't Care" ja "To Each His Own".

Erityisen suosittu laulugenre 20-30-luvuilla oli ns. Torch song, joka hyödynsi estotta mikrofonitekniikan tarjomaa intimiteettiä. Torch songit  käsittelivät yleensä murheellista mutta intohimoista rakkautta. Broadwaytähdet Ruth Etting ("Love Me or Leave Me") , Libby Holman ("Body and Soul"), Fanny Brice ("My Man") ja Helen Morgan ("Showboat"-musikaali) olivat näiden laulujen kuuluisimpia tulkkeja.

Hollywood, Tin Pan Alley, Broadway

Hollywoodin filmitähti-instituutio vakiintui jo mykän filmin aikoina, 1910-luvulla. Tin Pan Alley hyödynsi elokuvaesityksiä laulujen pluggaamisessa. Elokuvamaailma tarjosi uusia aiheita lauluihin. Samalla syntyi tunnusmelodian instituutio: ensimmäiset elokuvien teemalaulut ilmestyivät "Charmaine"-nimisen laulun suosion myötä (elokuvasta What Price Glory, 1926). 20-luvun suosituin tunnari oli "Ramona" samannimisestä elokuvasta (1927).

Äänielokuva vaikutti koko populaarimusiikkiteollisuuden luonteeseen. Ensimmäinen menestynyt äänifilmi, The Jazz Singer (1927), teki Al Jolsonista valkokankaan tähden. Ensimmäinen täysäänifilmi, MGM:n The Broadway Melody (1929) perustui Nacio Brownin ja Arthur Freedin lauluihin ja vakiinnutti tulevan Hollywood-musikaalin konventioita (varta vasten sävelletyt laulut, taustakuorosta-tähdeksi-sattuman-kautta-tarina, näyttävät kuoro-tanssinumerot, laulujen esitystapa ja Broadwaylle sijoitettu tarina). Äänimusikaaleja tehtailtiin vuosina 1929-30 yli sata kappaletta: yleisön kyllääntyminen johti tuotannon vähentämiseen 30-luvun alussa. Samalla yleisö muuttui valikoivammaksi; suosituiksi tulivat sellaiset musikaalit, jotka hyödynsivät taitavasti elokuvan ilmaisukeinoja, hyvää tarinaa ja tarttuvia lauluja. Yksi suosituimmista oli Harry Warrenin ja Al Dubinin Forty-Second Street (1933), joka hyödynsi taitavasti Busby Berkeleyn tanssinumeroita.

Elokuvamusikaalin varhaisia suuria tähtiä oli Judy Garland, joka löi itsensä läpi 13-vuotiaana musikaalissa "Broadway Melody of 1938". Garlandin ura oli ensimmäinen kuuluisa tapaus ylihallitsevan lavakasvatuksen sivuvaikutuksista. Garlandista alettiin leipoa tähteä jo varhaislapsuudessa. Elokuviin hänet valittiin puhtaasti lauluäänen perusteella - teinitähtien kulta-aika ei ollut vielä tullut. MGM-studio jatkoi tähden muokkausta jatkuvien treenien (ja pillerien) voimalla. Shirley Templen hylättyä Dorothyn roolin Garland rekrytoitiin jo Broadwaylta tuttuun "The Wonderful Wizard of Oz"-musikaaliin, johon Harold Arlen loi uuden musiikin. Filmin kohokohta, "Over the Rainbow", oli päätyä leikkaamon lattialle "liian vaikeana". Laulu jäi kuitenkin elokuvaan, musiikki voitti oscarin ja "Overista" tuli Garlandin uran kulminaatio. Tulevat musikaalit tekivät Garlandista musikaalitaivaan ykköstähden.

Jos Judy Garland oli klassisen Hollywood-musikaalin laulava kuningatar, Fred Astaire oli sen tanssiva kuningas. Hän löi läpi tanssipartneri Ginger Rogersin kanssa musikaalissa "Flying Down to Rio" (1933) ja jatkoi virtuoosimaista tanssiuraansa läpi 30-luvun ("The Gay Divorcee", "Roberta", "Top Hat", "Swing Time" jne. jne.) Astaire myös tulkitsi monia musikaalihittejä, näiden joukossa "Cheek to Cheek", "A Foggy Day" ja "Nice Work If You Can Get It".

Tin Pan Alley muuttui äänielokuvien myötä lopullisesti nuottien kustannuskoneistosta lauluntekobisnekseksi. Hollywoodin studiot ostivat suurimpia kustantajia ja historiallisista kustannustoimistoista tuli elokuvateollisuuden jatkeita. Laulujen tekemisen aloite lähti yhä useammin elokuvatuottajien tarpeista. Vuotta 1930 pidetäänkin vanhan Tin Pan Alleyn kuolinvuotena: sen sijaan Broadway-musikaali kukoisti koko 30-luvun. Ziegfeldin Follies sai lisää kilpailijoita 20-luvun taitteessa: George White alkoi tuottaa "Scandals"-nimistä revyytä, jossa esiintyivät vuosien varrella mm. Ann Pennington, Paul Whitemanin orkesteri, W.C.Fields ja Helen Morgan. "Scandalsiin" tehtailivat lauluja mm. Lew Brown, Ray Henderson ja Buddy de Silva sekä nuori George Gerschwin.

Broadwayrevyy koki muutoksia 20-luvulla: ekstravaganza oli auttamatta menneen talven lumia, laulut muuttuivat älykkäämmiksi ja materiaali tuoreemmaksi. Tärkeitä 20-luvun "intiimien" Broadway-musikaalien lauluntekijöitä olivat lauluntekijäparit Lorenz Hart ja Richard Rodgers sekä Howard Diez ja Arthur Schwartz. Hart muutti Broadway-laulujen sanoitukset naiveista kliseistä runoudeksi. Rodgers oli säveltäjänä joustava ja lahjakas. Miesten yhteistyöstä syntyi liuta menestysmusikaaleja ("The Garrick Gaieties", "Pal Joey", "Dearest Enemy", "Americana"). Hartin kuoltua Rodgersin aisaparina jatkoi Oscar Hammerstein II, joka oli operettimaisempi kirjoittaja. Rodgers-Hammerstein-tuotannot olivat 40- ja 50-lukujen musikaalien eliittiä: "Oklahoma" (1943), "Carousel" (1945), "South Pacific" (1949) ja "The King and I" (1951). Dietz ja Schwartz vastasivat suosituista "Little Show"-musikaaleista 30-luvun alussa; muita parin tekemiä menestyksiä olivat "Three's a Crowd", "The Band Wagon" ja "Flying Colors". Muita musikaalilaulujen kirjoittajia olivat Harold Arlen ja Alec Wilder. Musiikkikomedian puolella George Gerschwin, Vincent Youmans, Irving Berlin ja Cole Porter jatkoivat Jerome Kernin viitoittamaa tietä.


Tehtäviä


1. Kerro, miten amerikkalainen populaarilaulu muuttui elokuvateollisuuden ja radion myötä

2. Tärkeimpiä musikaalisäveltäjiä 1920-40-luvuilla


Palaute

© Lauri Väkevä 1999

Päivitetty 30.9.1999