Blues


Bluesista riittää erilaisia määritelmiä. Tässä yhteydessä käsittäisin bluesin yleisnimitykseksi afroamerikkalaiselle musiikilliselle lähestymistavalle, joka (1) hyödyntää säkeistömuotoa, (2) blue-tonaliteettia (eräs modaalisuuden erityismuoto), (3) ilmaisullista fraseerausta, (4) narratiivisia ja/tai ekspressiivisiä, usein myös henkilökohtaisia sanoituksia, (5) päällekkäistä 2-3- tai 3-2-rytmiikkaa (tasa- ja kolmijakoisia rytmejä polyrytmisesti päällekkäin), (6) kysymys-vastausrakennetta, (7) kolmerivistä säemuotoa, jossa ensimmäinen rivi toistetaan, (8) ekspressionistisia äänenvärejä ja (9) melodialinjan muuntelua ja koristelua. Blues ei siis ole niinkään tietty selkeästi rajattava musiikkityyli (vaikka sitä sellaisena usein pidetään), vaan pikemminkin kyse on musiikillisesta lähestymistavasta, joka syntyi tietyissä sosiokulttuurisissa olosuhteissa Amerikan etelävaltioissa 19. vuosisadan loppupuolella.

Monien bluesmuusikoiden suosima määritelmä "blues on tunne" lienee itse asiassa hyvin lähellä totuutta: blues assosioidaan yleisesti tiettyyn ilmaisun tapaan, joka kuulostaa melankoliselta ja surulliselta jopa ollessaan iloista. Blues ei ole kuitenkaan missään nimessä pelkkää mustan surumielisyyden ilmaisua, vaan yhtä paljon tanssi- ja juhlamusiikkia, ylipäänsä funktionaalista musiikkia joka palvelee itseilmaisun lisäksi yhteisöllisiä päämääriä ja heijastaa mustaa kokemuspiiriä. Bluesin "surumielisyys" (blue=surumielinen, alunperin valkoinen termi) juontanee juurensa valkoiseen tapaan suhtautua afroamerikkalaiseen tulkintaan diatonisesta asteikosta, jossa tietyt avainsävelet (blue notes) jäävät mataliksi.
 

1. Bluesin juuret ja olemus

Bluesin musiikillis-tekniset alkumuodot palautunevat Länsi-Afrikan griotien esittämiin lauluihin, joita usein säestettiin kielisoittimin. Griotien, afrikkalaisten trubaduurien, musiikille olivat (ja ovat yhä) ominaisia kertovat, traditiota säilyttävät sanoitukset, arabilais-islamilainen vaikutus melodialinjojen koristelussa, afrikkalainen polyrytmiikka ja metriikka, joka rakentui tasaisen sykkeen päälle, intonaation vapautunut muuntelu sekä laulutavan ja kielen välinen läheinen yhteys.

Orjakauppa kukoisti 17. vuosisadan puolivälistä 19. vuosisadan puoliväliin ja täytti Amerikan etelävaltioiden pellot mustilla työläisillä. Bluesin ensimmäiset lähtökohdat lienevätkin modaalisissa peltohoiloksissa (field hollers) ja työlauluissa, jotka kehittyivät omaleimaisiksi ilmaisumuodoiksi. Jälkimmäiseen vaikutti ilmeisesti myös se, että angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä orjilta evättiin monia afrikkalaisen musiikillisen ilmaisun (ja kommunikaation) välineitä: mustat eivät mm. saaneet soittaa lyömäsoittimia eivätkä puhaltimia. Myös afrikkalaiset uskonnot kiellettiin. Orjat omaksuivat kuitenkin suhteellisen nopeasti kristinuskon vapautuneimpien herätysliikkeiden kautta: syynä saattaa olla se, että näissä liikeissä sallittiin afrikkalaisiin uskontoihin kuuluva yhteisöllinen tunneilmaisu ja "riivaus" (hengen sisääntulo). Mustat hengelliset laulut, negro spritualit, käyttivät taidokkaasti raamatullisia kielikuvia symboleina vapautumiselle. Tärkeä Afrikasta periytyvä musta ilmaisumuoto oli tanssi, jota säestettiin erilaisin impromptu-soittimin omaksuen vapaasti vaikutteita eurooppalaisista tanssimusiikeista. Tämä oli lähtökohtana jug bandeille (jug=ruukku tai pullo, josta puhallettiin epämääräisiä bassosäveliä), joita pidetään varhaisten jazz-yhtyeiden esikuvina. Banjo, varhaisen bluesin tärkein kielisoitin, osoittautui käyttökelpoiseksi säestyssoittimeksi plantaasielämän lähinnä lauantai-iltoihin keskittyvissä vapaanvietoissa. Banjon historia palautuu erääseen afrikkalaiseen kielisoittimeen (halam).

Bluesin sytntyhistoria voidaan siis palauttaa osaksi puuvillaplantaaseille, arjen ja harvojen vapaahetkien musisointiin. Bluesissa kulkee kuitenkin vahvana myös toinen juonne, joka liittyy valkoisen keskiluokan huviksi 19. vuosisadalla kehittyneisiin vaudevillen muotoihin, joista tärkein oli minstrel-show. Minstrelin vatonaulana olivat mustaksi naamiotuneet laulaja-esittäjät, jotka hyödynsivät populaarilauluissaan mustaan elämänmuotoon liittyvää tematiikkaa huvittavassa, usein alentavassa sävyssä (Coon Songs). Minstrelshowt tarjosivat 19. vuosisadan lopulla kuitenkin tärkeän väylän mustille esiintyjille; monet varhaisen bluesin "kuningattarista" (mm. "Ma" Rainey, Bessie Smith) aloittivat uransa minstrel-laulajina. Lisäksi nämä showt muovasivat amerikkalaista populaarilaulutraditiota tarjoten esittämisareenan mm. populaarisäveltäjä Stephen Fosterin lauluille. Näin bluesissa voidaan erottaa kaksi perusjuonnetta, country blues ja vaudeville blues, jotka myöhemmin sekoittuivat urbaaneissa ympäristöissä uudempiin tyyleihin.

Bluesin syntymä voidaan ajoittaa laveasti 1800-luvun loppuun: tuolloin - todennäköisesti samanaikaisesti eri alueilla - musta identiteetti alkoi tehdä läpimurtoaan amerikkalaiseen musiikkikulttuuriin rakentavassa sävyssä. Työlaulut, peltohoilotukset ja spirituaalit olivat säilyttäneet afrikkalaisia piirteitä, joita uuden ajan griotit,songsterit ja bluesmiehet, alkoivat yhdistellä eurooppalaisperäisiin säkeistömuotoisiin lauluihin (kuten balladeihin). Samaan aikaan lauantai-iltojen huveja säestivät lukuisat juke-bandit (jotka soittivat juke house-salakapakoissa) sekä pianistit jotka imivät vaikutteita eurooppalaisista tanssimusiikeista. 1900-luvun alussa bluesin muoto alkoi tarkentua ja sen modaliteetti alkoi seurata länsimaisen perussoinnutuksen logiikkaa. 12-tahtisen muodon vakiintuminen (8- ja 16-tahtisten rinnalla) tapahtui lopullisesti vasta blues-levytysten ja yhtyebluesin syntymisen myötä; country blues tai  down home blues  oli vielä varsin vapaamuotoista ja noudatti lähinnä esittäjän näkemystä kolmisäkeisen muodon sovittamisesta musiikkiin.
 

2. Country blues

Down home blues viittaa siihen bluesiin, jota (enimmäkseen) bluesmiehet esittivät soololauluna banjolla, kitaralla ja pianolla säestäen etelävaltioiden alueilla. Tämän bluesin kehtona voidaan pitää Mississippin deltaa, Memphisin eteläpuolelle Mississippin ja valtatie 51:n väliin jäävää kuivatettua viljelymaata. Country blues liittyy sosiaalisesti niihin oloihin, joissa orjuudesta maa- tai palkkaorjuuteen vapautetut peltotyöläiset elivät. Orjuuden päätyttyä olojen kehnous sai monet mustat etsimään parempia työpaikkoja: paremman elämän etsiminen heijastuu myös sanoituksissa, joiden rooli lienee ollut alusta asti keskeinen lauletussa bluesissa.

Delta blues syntyi suoraan pelto- ja työlauluista. Se kehittyi nopeasti vapaa-ajan käyttömusiikiksi, jota esitettiin lukuisissa lauantaitanssseissa pitkin plantaaseja. Bluesmiehet esittelivät monia keinoja värittää soittoaan; kielisoittimista taiottiin blues-säveliä liu'uttamalla otelaudalla veitsen terää tai pullon kaulaa; banjisteilta periytyivät erilaiset avoviritykset, joilla kitaristit värittivät modaalisia tulkintojaan. Säilynyt delta blues on ilmaisultaan varsin pelkistettyä: laululinjat ovat maanläheisiä, karkeita, sanoitukset vakavia ja introvertteja, säestys pelkistettyä ja rytmisesti voimakasta. Tällaista bluesia kuuli populaarisäveltäjä W.C.Handy ("St. Louis Bluesin" säveltäjä) vuonna 1903 Tutweilerin asemalla pysähtyessään; hän sovelsi sitä surutta tulevissa sävellyksissään ja toi näin nimikkeen blues koko kansan tietoisuuteen. Nuotteina julkaistut "bluesit" erosivat kuitenkin kovasti kansanomaisesta bluesista: kaiken kaikkiaan, niinkuin johdannaisiaankin, bluesia on mahdotonta nuotintaa vakuuttavasti. Se on nimenomaan esittävää taidetta.

Deltan bluesmiehet olivat usein puoliammattilaisia osa-aikamuusikoita, jotka iltaisin säestivät juominkeja ja muita rekreationaalisia tapahtumia. Levytysmarkkinoiden avauduttua mustille muusikoille monet heistä pääsivät ikuistamaan laulunsa savikiekolle; samalla bluesmiehille avautui mahdollisuuksia alkaa ammattiviihdyttäjiksi, joiden keikkapaikkoina toimivat mm. Mississippin patotyömaat. Muusikot oppivat toisiltaan ja kilpailivat soittotaidossaan.

Bluesmiehillä oli varsin synnillinen imago: blues oli "paholaisen musiikkia", devil's music, jota esitettiin paikoissa, joihin kunnon kristityn ei ollut syytä mennä. Toisaalta monet bluesmiehet esittivät myös hengellistä repertuaaria. Bluesmiesten elämä kulki usein myöhemmin rock-mytologiasta tuttuja latuja: monet heistä menettivät henkensä väkivaltaisesti.

Tänä päivänä legendaarisin varhaisista delta blues-artisteista on eittämättä nuorena kuollut Robert Johnson. Johnsonin esikuvia olivat mm. Charlie Patton ja Son House. Muita delta-artisteja olivat Willie Brown,  Tommy Johnson ja Skip James.

Maalaisbluesia tehtiin myös muualla kuin deltalla: omiksi alatyyleikseen voidaan erottaa Länsi-Texasin blues ja itärannikon Piedmont-alueen blues. Texasin plantaasialueen country bluesille oli tyypillistä valoisampi asenne, levollisempi fraseeraus, tiivistetty, usein nopeita arpeggioita hyödyntävä yläkielitekniikka, laulu-kitara kysymys-vastaus-rakenne, perinteestä vapaammat lyriikat sekä perkussiiviset bassolinjat. Kuuluisia Texas-nimiä olivat Blind Lemon Jefferson, 12-kielisen kitaran mestari, folk-songsterina läpi lyönyt Leadbelly sekä modernin jazz-blues-kitaran pioneeri Lonnie Johnson. Dallas oli keskeinen levytyspaikka 1920-luvulla, mikä selittänee osaltaan Texas-tyylin leviämisen.  Myös Piedmont-alue - joka ulottuu Atlantasta Virginian Richmondiin - oli varsinkin myöhemmän counry blues-kehityksen kannalta omaleimaista seutua. Alueelle oli tyypillistä voimakas rotusyrjintä, joka eristi mustan väestön perinteen tiukasti omaksi alueekseen. Piedmontin blues perustui selkeästi kansanmusiikki- ja tanssimusiikkitraditioon; sen kitaratekniikat periytyivät suoraan banjotekniikoista jotka sekoittuivat pianisteilta omaksuttuihin ragtime-vaikutteisiin. Tämä oli todennäköisesti syynä myös tradition häviämiseen: ragtime-vaikutteinen soitanta sopi perin huonosti myöhemmän city bluesin raakaan ilmaisuun. Piedmont-alueella vaikuttivat mm. Peg Leg Howell, Robert ja Charlie Hicks ja Blind Willie McTell.
 

3. Vaudeville blues

Vaudeville bluesia esitettiin erilaisilla show-kiertueilla: minstrel- ja medicine showt sekä sirkuskiertueet palkkasivat mustia solisteja huolehtimaan (usein sivulavojen) musiikkitarjonnasta. Nämä solistit lauloivat kuitenkin paljon muutakin kuin bluesia. Mustat esiintyjät (joskus naama mustattuna minstreltyyliin) viihdyttivät yleisöään myös aikansa populaarisävelmillä, coon songeilla ja ragtimelauluilla. Näyttävimpiä näistä esiintyjistä olivat klassisen bluesin (classic blues) nimikkeellä tunnettua musiikkia laulaneet naisesiintyjät.  Klassiset blueslaulajattaret vastasivat myös ensimmäisistä blues-nimikkeellä myydyistä levytyksistä, jotka oli äänitetty pohjoisen suurissa kaupungeissa. Niillä esiintyivät "bluesin kuningattaret", minstrel-shown vetonauloina aloittaneet laulajattaret, joita säestivät jazzyhtyeet, bluespianistit tai jug bandit. Ensimmäinen iso blueshitti oli Mamie Smithin "Crazy Blues" (1920), jota kerrotaan myydyn peräti miljoona kappaletta. Klassisten blueslaulajattarien musiikillinen anti oli selvästi näyttämömusiikillista perua: toisaalta monet olivat aloittaneet laulamisen bluesista, ja ilmensivät juuriaan myös populaarilauluissa. Kuuluisimmat klassiset bluestähdet olivat "Ma" Rainey ja Bessie Smith. Muita nimiä olivat Ida Cox, Clara Smith ja Alberta Hunter.
 

4. String ja jug-bandit

String- ja jug-bändit toimivat maalaisesikuvina varhaisille jazzbändeille. Näiden usein improvisoituja soittimia (kuten ruukku, jug,   pesusoikkobasso ja pyykkilauta) hyödyntävien yhtyeiden funktiona oli viihdyttää: bändien repertuaari koostui tanssikappaleista, kansanlauluista ja bluesista. Yhtyeet hyödynsivät usein kitara/banjo/viuluyhdistelmää soitinnuksessaan. Jug bandit toimivat monien minstreleinä uransa aloittaneiden laulajien ja laulajattarien ensimmäisinä säestyskokoonpanoina; keikkapaikkoina toimivat minstrelkiertueiden lisäksi medicine showt ja valkoisten pippalot. Kuuluisimpia jug bandeja olivat Memphis Jug Band ja Gus Cannons Jug Stompers.
 

5. Barrelhouse, boogie-woogie ja pianoblues

Varhainen blues ei ollut pelkästään kielisoitinmusiikkia: bluespianistit, jotka vuosisadan vaihteessa omivat ragtime-poljennon, kehittivät tätä musiikkia omalla sarallaan. Kitaristien tapaan barrelhouse-pianistit viihdyttivät kansaa juke-houseissa vahvasti perkussiiviseen tapaansa. Bluespianistit kehittivät heleitä hyödyntävän soittotyylin imitoidakseeen kitaristien venytyksien ja slide-putken avulla tuottamia blue-säveliä.  Bluespiano sekä sai että antoi vaikutteita; edellämainitun Robert Johnsonin suosimat rock'n'rollin esikuvana toimivat boogiebassot lienevät peruja barrelhousepianosta. Boogie-woogie vaihtoi ragtimen vaihtobasson rullaavaan 4/4-säestykseen, joka tuli myöhemmin koko kansan suosioon swing-yhtyeiden myötä. Boogie-woogieta on toisinaan pidetty "afrikkalaisimpana" bluesin muodoista sen polyrytmisyyden takia. Tärkeimpiä boogie-woogie-painisteja olivat Pinetop Smith, Albert Ammons, Meade Lux Lewis ja Jimmy Yancey.


Kuuntelunäytteet

Rock- ja populaarimusiikin historia kuuntelukasetti 1A
/2: Blind Willie McTell: Travelin' Blues (Blues-songster)
/3: Charley Patton: Stone Pony Blues (Delta-blues)
/4: Blind Lemon Jefferson: Black Snake Moan (East Texas Blues)
/5: Henry Williams & Eddie Anthony: Georgia Crawl (Rag-blues-tanssikappale)
/6: Mempgis Jug Band: Gator Wobble (Jug band blues)
/7: Bessie Smith: In the House Blues (Vaudeville blues)
/8: Bessie Smith: Nobody Knows You When You're Down And Out (Vaudeville blues)
/9: Ma Rainey: Prove It On My Blues (Vaudeville blues)
/10: Faber Smith & Jimmy Yancey: East St. Louis Blues (Pianoblues)
/11: Jimmy Blythe: Mr Freddie Blues (Pianoblues)

Blues-, gospel-, soul-, country- ja popbonuskasetti 1A
/2:  Pinetop Smith:  Pinetopís Boogie Woogie (Boogie Woogie)
/4:  Blind Boy Fuller: Truckin' My Blues Away  (Piedmont blues)
/5:  Robert Johnson:  I Believe Iíll Dust My Broom (Delta blues)

(BonusCD:n raidat 2-5)


Kirjallisuutta

Cohn, Lawrence (et al.). 1993. Nothing but the blues: the music and the musicians. New York (NY): Abbeville Press.

Guralnick, Peter. 1982. The Listener's guide to the blues. New York. NY.: Facts on file.

Lomax, Alan. 1997. The Land where the blues began. London: Minerva

Oliver, Paul. 1983.  Bluesin tarina. Tampere: Fanzine.

Silvester, Peter. 1990. A Left hand like God: The story of boogie-woogie. London: Omnibus Press.

Titon, Jeff Todd. 1979. Early downhome blues: a musical and cultural analysis. Urbana, Ill.: Univ. of Illinois


Tehtävä

Kerro omin sanoin varhaisesta bluesista: mitä, milloin, ketkä ja missä?

mailaa...


Bluesin urbanisoituminen

Holy blues: spiritual ja gospel

Kurssin kotisivulle

Palautetta?

Päivitetty 11.4.2001

© Lauri Väkevä 1999-2001