IHMINEN JA IHMISEN YMPÄRISTÖ: HARMONINEN KOKONAISUUS

Otteita teoksesta: Timo Järvilehto: Ihminen ja ihmisen ympäristö. Systeemisen psykologian perusteet. Oulu: Pohjoinen, 1994

Moni nykyaikainen psykologian oppikirja alkaa toteamuksella, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Tämän jälkeen kirjan eri kappaleissa tuo kokonaisuus paloitellaan esimerkiksi hermotoimintaan, aistimuksiin, havaintoihin, tiedolliseen toimintaan, tunteisiin, ajatteluun ja sosiaaliseen toimintaan. Erillisinä järjestelminä voidaan edelleen kuvata fysikaalista ja sosiaalista ympäristöä. Kirjan lopussa voidaan vielä todeta, että itse asiassa kaikki ihmisen eri puolet kytkeytyvät yhteen, ja ihminen toimii aina integroituna kokonaisuutena. Lukija saattaa kuitenkin jäädä ihmettelemään, miksi tämä integroitunut kokonaisuus jää sitten kuvaamatta.

---

Eliö-ympäristö -järjestelmän teorian mukaan ihminen ja ympäristö kuuluvat yhteen, edellyttävät toinen toisensa ja määrittyvät toistensa kautta. Ihminen ja ympäristö eivät ole kaksi erillistä ja toisistaan riippumatonta järjestelmää, vaan kuuluvat yhteen ja muodostavat ainoastaan yhden järjestelmän, ihminen(eliö)-ympäristö -järjestelmän. Tällainen - aluksi ehkä yllättävältä vaikuttava - lähtökohta ihmisen toiminnan tarkastelulle muuttaa perustavanlaisesti käsityksiä psykologisen tutkimuksen luonteesta ja tutkimustulosten tulkinnasta, mutta vaikuttanee laajemminkin siihen, miten ihmisen toimintaa voidaan ymmärtää ja selittää

IHMISEN JA YMPÄRISTÖN SUHDE PERINTEISESSÄ PSYKOLOGIASSA

Ihmisen ja ympäristön erottaminen toisistaan näkyy perinteisissä psykologisissa teorioissa käsityksenä, jonka mukaan ihminen käsittelee sisäisesti ympäristöstä tulevaa informaatiota (ks. esim. Lindsay ja Norman, 1972; Neisser, 1982). Viime vuosikymmeninä psykologian valtavirtauksena olleen kognitiivisen psykologian mukaan esimerkiksi havaitseminen - ja psyykkinen toiminta yleensäkin - nähdään reagoimisena ympäristön ärsykkeisiin ja ärsykkeiden sisäisenä työstämisenä ja muokkaamisena. Tosin kognitiivisen psykologian mukaan ihminen ei ole passiivisesti ärsykkeisiin reagoiva koneisto, vaan aktiivinen ja tavoitteinen olento, jonka suorittama ärsykkeiden muokkaus on riippuvaista aistinelimeen kohdistuvien vaikutusten lisäksi monista muista tekijöistä, kuten sisäisestä tilasta, toiminnan tavoitteista tai yhteistoiminnallisista suhteista muiden ihmisten kanssa. Tämän mukaisesti ajatellaan, että ihminen reagoi ärsykkeisiin, mutta ei suoraan, vaan juuri sisäisen työstämisen ja käsittelyn kautta. Ihminen ei siten ole automaatti tai tietokone, vaikka monia ihmisen sisäisiä toimintoja voidaankin kuvata tietokonemallien avulla (ks. esim. Eysenck, 1993).

---

Kokeellisen psykologian tai neurofysiologian vaikeudet ihmisen toiminnan laaja-alaisemmassa selittämisessä eivät johdu siitä, että psykologien tai neurofysiologien suorittamat tutkimukset olisivat huonolaatuisia tai että niistä tehdyt johtopäätökset olisivat virheellisiä. Teoreettinen kehittely ja kokeellinen työskentely ovat edenneet huolellisesti ja johdonmukaisesti lähtien olettamuksesta, että ärsyke ja reaktio tai ihminen ja ympäristö muodostavat kaksi erillistä järjestelmää ja että psyykkinen toiminta on ihmisen sisäistä ja yksityistä toimintaa. Se, että tulokset eivät yli sadan vuoden ajan kestäneen työskentelyn jälkeen ole kovin tyydyttäviä, saattaisi pikemminkin johtua siitä, että koko tutkimuksen lähtökohta, ihmisen ja ympäristön erottaminen toisistaan, on kyseenalainen.

Kaikkien psykologisten selitysten kannalta on olennaisen tärkeää ymmärtää, millaisia ovat luonteeltaan ne järjestelmät, joiden kanssa olemme selityksissämme tekemisissä. Jos ihmisen ja ympäristön ajatellaan muodostavan kaksi eri järjestelmää, on selvää, että ihmisen menestyksellinen toiminta edellyttää tiedon välitystä ympäristöstä, informaation siirtoa järjestelmästä toiseen. Jotta ihminen pystyisi liikkumaan tarkoituksenmukaisesti ympäristössään, hänellä täytyy olla hermostossaan tarjolla jonkinlainen ympäristön psyykkinen edustus (representaatio), jota hän voi hyödyntää toimintansa ohjaamisessa eri tilanteiden edellyttämällä tavalla. Tällaisen toimintaa ohjaavan apuneuvon ihminen voi muodostaa vastaanottamalla ympäristön ärsykkeitä, yhdistelemällä näitä aivoissaan ympäristön eri osia vastaaviksi kuviksi, malleiksi tai kartoiksi ja varastoimalla näitä muistiinsa mahdollista käyttöä varten.

Kun ajatellaan nimenomaan psyykkistä toimintaa, kahden järjestelmän olettaminen merkitsee psyykkisen toiminnan sitomista ihmisen sisälle ja sijoittamista johonkin ihmisen osaan, lähinnä hermostoon. Psyykkinen toiminta syntyisi siten ihmisen sisällä, mutta sen sisältö perustuisi paljolti järjestelmien välisellä rajapinnalla tapahtuviin vaikutuksiin, kuten ärsykkeiden osumiseen aistinelimeen tai liikunnan kautta tapahtuvaan ympäristön muuttamiseen. Näin ajatellen esimerkiksi tieto ympäristöstä siirtyisi ihmisen sisäiseen maailmaan ärsykkeiden välittyessä aistien kautta sisäiseen käsittelyyn ja muokkaukseen, joka puolestaan johtaisi liikuntaan ja ympäristöön vaikuttamiseen. Ympäristössä oleva tieto täytyisi siis muuntaa tai kääntää aistinelimissä kielelle, jota hermoston eri osat pystyisivät tulkitsemaan tai "ymmärtämään".

Mutta mitä tarkkaan ottaen olisi tuo ympäristöstä ihmiseen siirtyvä "tieto" ja kuka sitä oikeastaan ymmärtäisi, hermosto vai ihminen? Onko psyykkinen toiminta todella pään sisällä tai hermostossa etenevää toimintaa? Mitä olisivat tällöin psyykkiset edustukset tai sisäiset kuvat ja kartat? Ovatko ne hermoston tuottamia muodostelmia ja tarkoitetaanko niillä vain määrätynlaista hermostollista toimintaa? Vai onko psyykkinen toiminta aivan muuta kuin hermostollinen toiminta ja kuuluu ihmisen ja ympäristön rinnalla olevaan kolmanteen järjestelmään, psyykkiseen maailmaan (vrt. Popper ja Eccles, 1977)?

YHDEN JÄRJESTELMÄN OLETUS: ELIÖ-YMPÄRISTÖ -JÄRJESTELMÄN TEORIA

Eliö-ympäristö -järjestelmän teoriassa määrittelemme (monisoluisen) elävän olion järjestelmäksi, joka koostuu organisoiduista ja yhteenkuuluvista soluista ja kudoksista, jotka liittyvät tiettyihin ympäristön osiin muodostaen näiden kanssa yhden toimivan järjestelmän. Jo tässä yhteydessä on syytä todeta, että jokaiseen eliö-ympäristö -järjestelmään kuuluu vain tiettyjä osia "objektiivisesta" ympäristöstä. Periaatteessahan ympäristö muodostuu äärettömästä määrästä mahdollisia alkeisosia tai elementtejä. Kukin eliö käyttää kuitenkin ympäristön äärettömyydestä hyväkseen ainoastaan niitä osia, jotka sopivat eliön organisaatioon ja voivat muodostaa yhdessä eliön osien kanssa toimivan järjestelmän. Nämä ympäristön osat muodostavat eliön toimintaympäristön.

Kaikki käyttäytyminen toteutuu eliö-ympäristö -järjestelmässä. Käyttäytymisen kohdalla kysymys ei siis ole kahden järjestelmän vuorovaikutuksesta tai liikkeestä toistensa suhteen, vaan yhden järjestelmän toiminnasta, tämän järjestelmän elementtien suhteiden muutoksista. Koska mikään eliö ei voi tulla toimeen ilman ympäristöä, sen kaikkiin toimintoihin kuuluu prosesseja sekä eliössä - sen hermostossa tai muissa toiminnan kannalta olennaisissa osissa - että ympäristössä. Eliön ja ympäristön välillä ei ole mitään absoluuttista rajaa, vaan eliö ja ympäristö nivoutuvat kaikessa toiminnassa yhteen. Eliö muodostaa yhdessä ympäristön valikoitujen osien kanssa elävän järjestelmän, eliö-ympäristö -järjestelmän. Jokaisen eliön toiminta on yhteistyötä ympäristön valikoituneiden osien kanssa.

Ympäristö jakautuu siis kahteen osaan: eliöön kuuluviin ympäristön osiin ja eliö-ympäristö -järjestelmän ulkopuolella oleviin osiin. Nämä jälkimmäiset osat muodostavat "objektiivisen" ympäristön tai absoluuttisen todellisuuden, joka ikäänkuin tarjoaa eri eliöille erilaisia kiinnittymiskohtia ja toimii tavallaan eliöiden tarvitsemien ympäristön osien äärettömänä ja ikuisena varastona.

Eliö-ympäristö -järjestelmän elementtien yhteistyön perusyksikkönä on toimintajärjestelmä, joka voi muodostua mistä tahansa järjestelmän elementeistä, jotka yhteistoiminnallaan voivat tuottaa järjestelmän toimintaa ja kehitystä edistäviä tuloksia. Juuri toiminnan tulos on avain järjestelmän rakenteen ja toiminnan ymmärtämiseen; tietty tulos on nimittäin mahdollinen vain, jos järjestelmä on rakentunut tulosta vastaavalla tavalla. Toiminnan tulos voi olla yhden toimintajärjestelmän toteuttama, mutta useimmiten on kysymys valtavien toimintajärjestelmäjoukkojen koordinoidusta toiminnasta.

Eliöiden käyttäytymisen kuvaaminen eliö-ympäristö -järjestelmänä merkitsee sitä, että informaation koodaus ja prosessointi on tavanomaisessa mielessä tarpeetonta, koska tietoa ei tarvitse siirtää järjestelmästä toiseen. Eliö ei ole tekemisissä ympäristöstä välittyvien havaintojen, ympäristön edustusten, mallien tai kuvien kanssa, vaan kytkeytyy havaintoprosessissa ympäristön todellisiin osiin, järjestää ne osaksi toiminnan tulokseen johtavaa organisaatiota. Havainto ei ole pään sisällä oleva kuva, vaan määrätynlaisen eliön ja ympäristön yhteistoiminnan tulos.

Kaikki psyykkinen toiminta on juuri eliö-ympäristö -järjestelmän toimintaa; sen vuoksi havainnot, tunteet tai ajatukset eivät sijaitse missään eliön osassa. Kaikki psyykkiseen toimintaan viittaavat käsitteet kuvaavat koko eliö-ympäristö -järjestelmän toimintaa; tämän toiminnan osatekijöinä on aina sekä hermostoon ja muihin organismin osiin että ympäristöön liittyviä elementtejä. Ihmisen toiminnassa ei siten voida erottaa erillisiä psyykkisiä toimintoja (kuten aistimus, havainto, oppiminen, muisti jne.) jotka sijaitsisivat hermostossa ja toteuttaisivat erilaisia käyttäytymiseen liittyviä tehtäviä. Kaikki tällaiset toiminnat ovat pelkästään eliö-ympäristö -järjestelmän toiminnan eri puolia tai toimintatapoja. Koska eliö-ympäristö -järjestelmän toiminta järjestäytyy aina suhteessa toiminnan tulokseen, psyykkistä toimintaa voidaan ymmärtää vain toiminnan tuloksesta käsin, analysoimalla toiminnan tulokseen johtavia organisaatiomuotoja, toiminnan järjestäytymistä ja tuloksen toteutumiseen liittyviä tapahtumia.

Ihmisen tai eläinten toiminnan psykologinen tarkastelu eliö-ympäristö -järjestelmän teorian pohjalta edellyttää kokonaan uusien käsitteiden käyttöönottoa ja monien vanhojen käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Uusia peruskäsitteitä ovat muun muassa toimintajärjestelmä ja järjestelmän organisaatio, joka tarkoittaa sellaista organismin ja ympäristön elementtien yhteenliittymistä ja järjestäytymistä, joka mahdollistaa eliön ja ympäristön yhteistyön ja hyödylliset toiminnan tulokset. Järjestelmää organisoiva tekijä on juuri toiminnan tulos. Se merkitsee sellaista organismi- ja ympäristöelementtien suhteiden muutosta, joka mahdollistaa uuden toiminnan. Toiminnan tulos on toimintojen taitekohtaan sijoittuva uusi organisaatio, jonka pohjalta uusi toiminta on mahdollinen. Toiminnan tulos ei kuitenkaan merkitse jonkinlaista toiminnan pysähtymistä, sillä järjestelmän toiminta on jatkuvaa muuttumista.

TEORIAN TARJOAMIA UUSIA NÄKÖALOJA

Valtaosa siitä tieteellisestä työstä, jolla maailman ilmiöitä pyritään selvittelemään, perustuu käsitykseen ihmisen ja ympäristön erillisyydestä. Uusi lähtökohta, eliön ja ympäristön näkeminen yhtenä kokonaisuutena, merkitsee perusteellista muutosta moniin itsestään selvinä pidettyihin filosofisiin, biologisiin ja psykologisiin käsityksiin. Tuon perustavanlaatuisen erottelun poistaminen heijastunee myös kaikkiin muihin tavanomaisiin erotteluihin tai käsitteellisiin vastakkainasetteluihin ja ehkä jopa myös siihen, miten ihmisen perusluonteen ja inhimillisen kulttuurin ymmärrämme.

Eliön ja ympäristön tarkastelu yhtenä järjestelmänä avaa aivan uuden näkymän esimerkiksi ikivanhaan materialismin ja idealismin vastakkainasetteluun. Materialismi on perustunut ympäristön korostamiseen, idealismi taas eliön. Eliö-ympäristö järjestelmän teoriassa tällainen vastakkainasettelu on tarpeeton, ja kummatkin ajattelutavat ovat omalla tavallaan oikeita, mutta liian rajoittuneita. Myös tiedon syntyyn liittyvä rationalismin ja empirismin välinen kiista asettuu teorian pohjalta uuteen valoon, sillä lähes kaikki tieto-opilliset filosofiset pohdiskelut ovat perustuneet ajatukseen ympäristöstä eliöön tapahtuvasta tiedonvälityksestä. Itse asiassa koko tiedon käsite täytyy määritellä uudella tavalla.

Biologisen tarkastelun kohdalla teoria tekee selväksi, miksi mitään eliötä ei voida ajatella ilman ympäristöä. Eliö ei muodosta yksin mitään järjestelmää, vaan se voi olla järjestelmä ainoastaan yhdessä ympäristön kanssa. Siten eliön määritelmään tulee aina kuulua myös ympäristö, jossa se elää. Edes yksittäistä solua ei voida määritellä ympäristöstä irrallaan olevana järjestelmänä, sillä solun aineenvaihduntajärjestelmän elementit muodostuvat sekä solun että ympäristön osista. Aineenvaihdunta on tyypillisesti jatkuvaa muutosta, jossa mitään absoluuttista rajaa ei voi vetää eliön ja sen ympäristön välille.

Hermofysiologisella tasolla eliö-ympäristö -järjestelmän teoriasta seuraa, että hermosto ei yksinään muodosta mitään "hermojärjestelmää", vaan se on järjestelmä ainoastaan kiinnittyneenä ympäristöön. Kun eläin tai ihminen toimii, hermosolut eivät reagoi ympäristöärsytykseen ja työstä tai muokkaa ärsykkeitä, vaan järjestäytyvät toimintajärjestelmiin, jotka mahdollistavat hyödylliset toiminnan tulokset. Psyykkinen toiminta ei sijaitse hermostossa tai sen osissa. Hermostossa sijaitsee hermosoluja, joiden täytyy huolehtia aineenvaihdunnastaan. Hermoston pääasiallinen toimintaperiaate ei ole tiedonsiirto tai informaation prosessointi, eikä hermosto ole tietokone tai johtoverkosto.

Psykologisella tasolla eliö-ympäristö -järjestelmän teoria mahdollistaa psyykkisten ilmiöiden määrittelyn ilman, että ne palautettaisiin hermostolliseksi tai yleensä biologiseksi toiminnaksi. Psyykkinen toiminta ei ole irrallaan hermoston toiminnasta, mutta se ei myöskään ole sama asia kuin hermoston toiminta, sillä hermosto muodostaa ainoastaan osan eliö-ympäristö järjestelmästä. Tätä kautta vältytään kaikenlaisista "sielu" tai homunculus -oletuksista, jotka luonnostaan sisältyvät erilaisiin edustus-, kuva- ja kartta-ajatteluihin.

Eliö-ympäristö -järjestelmän teoria avaa myös aivan uusia mahdollisuuksia erityisesti tietoisuuden ja sosiaalisen toiminnan tarkastelulle, ilman että näitä ihmisen toiminnan kannalta keskeisiä alueita irrotettaisiin ihmisen biologisesta kehityksestä tai palautettaisiin yksilön psyykkiseen tai fysiologiseen toimintaan. Sosiaalinen toiminta tarkoittaa ihmisten yhteistyötä, joka mahdollistaa yhteiset toiminnan tulokset ja toisen yksilön kautta syntyvän tietoisuuden näistä tuloksista. Tietoisuus mahdollistaa ihmisten välisen yhteistoiminnan ja yhteisen ympäristön sekä kulttuurin kehittymisen. Tällaista yksilöiden yhteen kytkeytymistä voidaan luultavasti ymmärtää vain silloin, kun yksilöön kuuluvina nähdään myös ne ihmisen kehon ulkopuoliset osat, jotka muodostavat osan kustakin ihminen-ympäristö -järjestelmästä ja jotka luovat perustan eri yksilöiden kytkeytymiselle yhteisten toiminnan tulosten tuottamiseen.

IHMINEN JA YMPÄRISTÖN MUOKKAAMINEN

Perinteisen psykologian vaikeus kuvata ihmistä ja ihmisen toimintaa yhtenäisenä kokonaisuutena johtuu siitä, että ihminen alun pitäen erotetaan toimintansa tuloksista, ja ihminen ja ihmisen ympäristö nähdään kahtena eri järjestelmänä. Tämän vuoksi ihmisen olennaiseksi piirteeksi asetetaan juuri ihmisen sisäinen maailma ja siinä tapahtuva prosessointi. Psyykkinen toiminta sijoitetaan ihmisen sisään ja sen osina pidetään juuri niitä "funktioita", jotka jokainen ihminen introspektiivisesti tuntee: aistimuksia, havaintoja, tunteita, ajatuksia. Näiden ulkopuolella on ympäristö fysikaalisine, biologisine ja sosiaalisine luonteenpiirteineen. Ihmisen toiminnan tarkastelussa toiminnan tuloksilla ei ole sijaa. Tältä pohjalta psyykkiseen toimintaan voi sisältyä aktiivisuutta ja dynamiikkaa, mutta periaatteessa "psyyke" on ihmisen sisällä ja ihminen on ympäristön kanssa korkeintaan "vuorovaikutuksessa". Ihmisen toiminnan selityksen perustana on kahden järjestelmän suhde, ihmisen ja ympäristön, joiden ajatellaan tosin useimmiten jotenkin nivoutuvan yhteen, vaikka niitä voidaankin tarkastella toisistaan irrallisina alueina.

Ihmisen kokonaisuuden tarkastelu on usein ongelmallista myös monissa "holistisissa" ihmiskäsityksissä. Myös holismissa suhtaudutaan kriittisesti erillisten psyykkisten toimintojen olemassaoloon ja pyritään korostamaan ihmisen psyykkisen toiminnan ja kehon kokonaisuutta kaikessa ihmisen toiminnan selittämisessä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jos sanomme, että psyykkinen toiminta ei ole jonkin aivoalueen, vaan koko aivojen tai koko kehon funktio, emme oikeastaan ole periaatteessa muuttaneet mitään. Tällöinkin psyykkisen toiminnan ajatellaan sijaitsevan kehossa ja sitä vastassa on ympäristö, jota sielu, henki tai mieli ainoastaan heijastelee.

Eliö-ympäristö -järjestelmän teorian kannalta olennaista on juuri ihmisen rajojen ylittäminen, ihmisen ja ympäristön muodostaman kokonaisuuden näkeminen.Ihminen on kokonaisuus ainoastaan yhdessä ympäristön, luonnon ja muiden ihmisten kanssa. Tämä merkitsee psykologiassa siirtymistä ihmiskeskeisestä ja yksilökeskeisestä ajattelusta luonnonilmiöiden ja ihmisyhteisöjen yhteyksien ymmärtämiseen.

---

Konkreettisimmin ihmisen yhteistoiminta ympäristön kanssa näkyy siinä, miten ihminen jatkuvasti rakentaa ja muuttaa ympäristöään. Jokainen rakennus, puisto ja leikkikenttä on ihmisen kehon laajennos - tai ehkä pikemminkin yhteisön kehon luomista. Rakentamalla ympäristöään ihminen luo itseään ja vahvistaa yhteisöään. Jokainen epäonnistunut arkkitehtuurin luomus merkitsee ympäristön osan erottamista ihmisestä, ihmisen luonnollisen organisaation särkemistä.

Arkkitehtuuri on taidetta aivan samassa mielessä kuin kaikki muukin taide: se pyrkii tarjoamaan ihmiselle uusia järjestäytymisen mahdollisuuksia ja luo uudenlaisia eliö-ympäristö järjestelmiä. Tästä syystä esimerkiksi rakennuksen koristelu ei ole yhdentekevä asia. Jokainen näennäisesti ylimääräiseltä vaikuttava ornamentti, ikkunanpuitteen leikkaus tai mielikuvitusta kiihottava tila tarjoaa mahdollisuuksia uudenlaiseen järjestäytymiseen ja luovaan toimintaan. Siksi ympäristön rakentaminen kasarmeiksi tai nukkumalähiöiksi estää ja tuhoaa ihmisen mahdollisuuksia. Ihmisen ympäristön rajoittaminen ja pelkistäminen merkitsee myös toiminnan rajoittamista ja ympäristöön tarttumisen mahdollisuuksien vähentämistä. Jokainen luonnollisen toiminnan este tuottaa kapinaa, uudelleen järjestäytymistä, jonka kautta este pyritään poistamaan ja toiminnan vapaus säilyttämään. Ehkäpä juuri tästä syystä monissa kasarminomaisissa nukkumalähiöissä nuorten toimeliaisuus kohdistuu nimenomaan rakennetun ympäristön tuhoamiseen.

Ympäristön rakentaminen ja arkkitehtuuri ovat myös tekniikkaa aivan kuten muukin tekniikka. Rakennus ja kone ovat monin tavoin samanlaisia ihmisen välineitä, osia ihmisen järjestelmästä: samoin kuin kone, rakennus lisää ihmisen toimintamahdollisuuksia, antaa suojaa ja mahdollistaa erilaisia toimintoja. Arkkitehtuurin, kuten tekniikan yleensäkin, tulisi pyrkiä laajentamaan ihmistä ja luontoa eikä asettamaan näitä kahta vastakkain; jokainen ihmisen luoma tekninen väline on ihmisen kehon laajennus. Se ei ole ihmisen ulkopuolella tai ihmistä vastassa, vaan mahdollistaa uusien ympäristön osien kytkemisen ihmisen toiminnalliseen järjestelemään.

Talo on olemassa talona ja kone koneena vain ihmisen osana. Tältä kannalta kuvitelma jostain mahdollisesta koneiden ylivallasta maapallolla on yksinkertaisesti mahdoton. Tietokone ei ole irrallaan ihmisestä, eikä tietokoneen toiminta sijaitse koneen muistissa tai jossain muussa sen osassa, vaan siinä järjestelmässä, joka muodostuu koneen käyttäjästä, koneesta ja muusta ympäristöstä. Tietokone ajattelee, jos ihminen ajattelee, sillä tietokone merkitsee ainoastaan ihmisen ajattelumahdollisuuksien laajennosta.

Jos ihminen joskus tuhoutuu täydellisesti, maapallolle ei jää mitään koneiden hallitsemaa mekaanista kulttuuria, sillä ilman ihmistä konetta ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ihmisen kadottua jäljellä on vain liikkuva tai pysähtynyt läjä mikropiirejä, kampia ja muttereita, joita kukaan ei tarvitse ja joiden ominaisuuksia jäljelle jääneet eliöt saattavat luoda omilla tavoillaan, mutta joita kukaan ei ole määrittelemässä tai nimeämässä.

Eliö-ympäristö -järjestelmän teoriasta seuraa, että ihminen ja tekniikka tai ihminen ja luonto eivät ole toisiaan vastassa, vaan kuuluvat yhteen. Käyttäessään hyväkseen luonnon antimia ja luonnon tarjoamia toimintamahdollisuuksia ihminen vaikuttaa itseensä, muuttaa oman elämänsä ehtoja. Luonnon tuhoaminen merkitsee ihmisen mahdollisten toiminnallisten elementtien vähentämistä ja rajoittamista. Tällainen toiminta ei periaatteessa mitenkään eroa ihmisen oman kehon osien tuhoamisesta.

Juuri käsitys eliön ja ympäristön erillisyydestä on johtanut moniin modernin teknologian mukanaan tuomiin luontoon liittyviin ongelmiin. Kun teknologia nähdään luonnon ulkopuolella olevan ihmisen mahdollisuutena vaikuttaa luontoon, ei voida välttyä teknologian sovellusten haittavaikutuksilta. Tällöin nimittäin teknologian sovellukset irrotetaan keinotekoisesti niiden todellisista yhteyksistä, eikä sovellusten ajallisia tai paikallisia seurausvaikutuksia pystytä arvioimaan. Kuitenkin teknologian kehittämisen tulisi juuri merkitä teknologian integrointia eliö-ympäristö järjestelmiin, mikä voisi merkitä järjestelmien uudenlaista järjestäytymistä ja uusien ja monessa suhteessa aiempaa tehokkaampien toimintatapojen ja toiminnan tulosten luomista.

Ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan heijastunee myös monien poliittisten päättäjien ajatuksissa siten, että esimerkiksi luontoa tai luonnonsuojelua koskevien päätösten ei ajatella ainakaan suoraan vaikuttavan omaan hyvinvointiin. Monilla päättäjillä onkin mahdollisuuksia luonnon tuhojen henkilökohtaisten haittavaikutusten kompensointiin, sillä raha ja muiden ihmisten hyväksikäyttö tarjoavat paljon vaihtoehtoisia elementtejä oman järjestelmän säilyttämistä varten. Näin ei ole sellaisen ihmisen kohdalla, joka on täysin riippuvainen esimerkiksi pellostaan tai metsästään. Hänen kohdallaan tämän luonnon osan tuhoutuminen merkitsee käytännössä samaa asiaa kuin oma kuolema.

Käsitys siitä, että ihminen ja ympäristö olisivat kaksi eri järjestelmää tai että ihminen olisi erityisesti nykyaikana irtautunut luonnosta, on kestämätön kuvitelma. Muuttaessaan ympäristöään, opettaessaan toisiaan, rakentaessaan kaupunkeja ja luodessaan kulttuuria ihminen muuttaa myös itseään. Jokainen ympäristössä konkretisoitunut ajatus tai mielikuva muuttaa eliö-ympäristö -järjestelmää, rakentaa uusia toimintamahdollisuuksia tai ehkäisee niiden kehitystä. Ei ole olemassa mitään inhimillistä toimintaa yksisuuntaisena prosessina. Rakentaminen, koulutus, ajatusten vaihto ja opettaminen merkitsevät aina yhtä paljon tekijän kuin tekemisen kohteenkin muuttumista.

SUOSITELTAVAA KIRJALLISUUTTA:

Alexandrov, Yu.I. & Järvilehto, T. (1993) Activity versus reactivity in psychology and neuropsychology. Ecol. Psychol., 5, 85-103.

Bentley, A.F. (1941) The human skin: Philosophy's last line of defense. Philosoph. Sci., 8, 1-19.

Bohm, D. & Peat, F.D. (1992) Tiede, järjestys ja luovuus. Gaudeamus.

Dewey, J. (1896) The reflex arc concept in psychology. The Psychol. Rev., III, 357-370.

Dewey, J. (1922) Human nature and human conduct. New York: Holt and Co.

Eysenck, M.W. (1993) Principles of cognitive psychology. Hillsdale: Lawrence Erlbaum.

Goldstein, K. (1939) The Organism. A holistic approach to biology. New York: Amer. Book Comp.

Järvilehto, T. (1987) Missä sielu sijaitsee? Oulu: Pohjoinen.

Järvilehto, T. (1991) Onko psykofysiologia yhtä kuin psykologia plus fysiologia? Systeemisen psykologian lähtökohtia. Psykologia 26, 469-477.

Lindqvist, J. (1993) Organisation of goal-directed behaviour. Univ. Oulu.

Lindsay, P.H. & Norman, D.A. (1972) Human information processing. New York: Academic.

Mead, G.H. (1934) Mind, self, and society. Chigago: Chigago Univ. Press.

Mäkinen, K. (1993) Dynamics of facial movements and EEG-organization in children during goal-directed activity. Univ. Oulu.

Neisser, U. (1982) Kognitio ja todellisuus. Espoo: Weilin+Göös.

Popper, K.R. & Eccles, J.C. (1977) The self and its brain. Berlin: Springer.

Rauhala, L. (1993) Eksistentiaalinen fenomenologia hermeneuttisen tieteenfilosofian menetelmänä. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta, vol. 41. Tampere: SUFI.

Soini, H. (1991) Lukeminen informaation poimintana. Univ. Oulu.

Spinoza, B. (1677/1985) Ethics. In the collected works of Spinoza (Ed. E. Curley), 408-617. New Jersey: Princeton Univ. Press.

Still, A. & Costall, A. (1991) Against cognitivism. alternative foundations for cognitive psychology. London: Harvest Wheatsheaf.

Uexküll, J. v., & Kriszat, G. (1932) Streifzuge durch die umwelten von tieren und menchen. Frankfurt am Main: Fischer. Reprinted in J. Schiller (Ed.) Instinctive behavior. New York: International Univ. Press, 1957.

Wittgenstein, L. (1972) Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Porvoo: WSOY.