Oulu, Pohjoinen, 1995
SISÄLLYSLUETTELO
PROLOGI
ALLEGRO CON SPIRITO
MIKÄ ON MAHDOLLISTA, MIKÄ MAHDOTONTA?
OIKEAT JA VÄÄRÄT TEORIAT
HISTORIAA OPPIMAAN!
ONKO KEHITYSTÄ OLEMASSA?
MIKÄ KEHITYSTÄ MÄÄRÄÄ?
SCHERZO
MIKSI AINA AIVOT!
AIVOITUKSIA AIVOISTA
AIVOVAMMOJEN VAAROJA JA VAIKUTUKSIA
MISSÄ ON TUNTEIDEN TYYSSIJA?
KUKA ON VAMMAINEN?
ANDANTE MYSTERIOSO
MUISTIN MYSTEERI
TIETOISUUDEN SALAISUUS
YKSILÖLLISYYDEN ONGELMA
KYVYT JA LAHJAKKUUS
VÄKIVALLAN VÄLTTÄMÄTTÖMYYS?
PRESTO
MIKÄ KOULUSSA ON VIKANA?
MIHIN KOKEITA TARVITAAN?
KOULUTUSTEKNOLOGIAN RAJAT JA MAHDOLLISUUDET
UUTEEN KOULUTUSJÄRJESTELMÄÄN
CODA
AJATUKSIA JA MUISTIINPANOJA
KIRJALLISUUTTA
HAKEMISTO
PROLOGI
Tämän kirjan tarkoituksena ei ole vastata kysymyksiin, vaan herättää niitä. Tarkoitukseni on osoittaa, minkälaisia ongelmia moniin ihmistä koskeviin arkipäiväisiin käsityksiin liittyy, jos ne otetaan kriittisen tarkastelun kohteeksi.
Arkipäiväinen toiminta perustuu ihmisen käsityksiin siitä, mitä on mahdollista tehdä: mikä on mahdollista, mikä mahdotonta. Nämä käsitykset syntyvät kunkin oman kokemuksen pohjalta ja ovat varmaan oikeita niin kauan, kuin ne tarjoavat perustaa hyödyllisten toiminnan tulosten saavuttamiselle. Jokaisen yksilön näkökulma maailmaan on kuitenkin rajallinen ja mitä laajemmaksi ihmisen toimintapiiri kasvaa, sitä ilmeisemmäksi tulee, että maailma ei ole juuri sellainen, kuin miltä se yhden henkilön kannalta näyttää. Siksi arkipäiväisten käsitysten perusteita täytyy aika ajoin tutkia ja muuttaa. Tällainen kriittinen tarkastelu on ihmistä tutkivien tieteiden, ja erityisesti psykologian tehtävä. Psykologia ei kuitenkaan ole kovin hyvin onnistunut tässä tehtävässään, eivätkä monet psykologiset pohdiskelut juuri yllä arkipäiväisiä käsityksiä pidemmälle.
Tieteellisen psykologian historian aikana psykologiaa on kohdannut ainakin kaksi suurta onnettomuutta, jotka saattavat selittää nykytilannetta:
Ensimmäinen oli psykologian synty irtautumalla filosofiasta. Tästä seurasi, että psykologisten tutkimustulosten tai "tosiasioiden" ajateltiin olevan muiden luonnontieteiden mallin mukaan "objektiivisia" ja riippumattomia siitä, miten ihmisen perusluonne nähdään. Kysymykset psyykkisen toiminnan luonteesta tai sielun ja ruumiin suhteesta jäivät filosofian piiriin. Kuitenkin psykologia on ihmistä kokonaisvaltaisesti tutkivana tieteenä äärimmäisen herkkä sille, mitä ihmisestä juuri filosofisella tasolla oletetaan ja mihin ihmistä halutaan käyttää. Jos tätä perustaa ei tehdä selväksi, psykologinen tutkimus ajelehtii umpimähkäisten filosofisten virtausten mukana. Psykologiaa ei voida siistiä tai pelastaa jättämällä perustavanlaatuiset ihmistä koskevat kysymykset filosofian piiriin. Tieteenalojen rajoja tarvitaan etupäässä silloin, kun professuureja perustetaan. Tutkimukselle asetettuihin kysymyksiin täytyy kyetä vastaamaan tieteenalasta riippumatta.
Psykologian toinen onnettomuus oli oikeastaan johdonmukainen jatke edelliselle. Koska filosofinen perusta oli hävitetty psykologiasta, kybernetiikka ja sen osa-alueet pääsivät helposti hallitsemaan psykologista ajattelua ja teorianmuodostusta. Nopeiden tulosten toive johti psykologian sellaisten kuvausjärjestelmien piiriin, joissa psykologian ominaisluonne kadotettiin. Psyykestä tuli informaatiota ja aivotoiminnan analyysi korvasi psykologiset teoriat. Psykologia taantui tasolle, jolla se ei varmaan koskaan aikaisemmin ole ollut, ei edes Antiikin Kreikassa. Psykologiasta tuli tieteen irvikuva, jossa ärsykkeet aiheuttavat havaintoja ja täyttävät muisti- ja motivaatiolaatikoita ja jossa psyykkiset prosessit risteilevät pitkin hermoratoja ja asettautuvat aivojen eri osiin.
***
Olen aikaisemmin nimennyt lähestymistapani systeemiseksi psykologiaksi. Tämä nimitys on syntynyt luennoilla opiskelijoiden tiukatessa, miten hahmottelemaani ajatussuuntaa voisi kutsua. En erityisemmin pidä tuosta nimityksestä, mutta paremman puutteessa se on jäänyt käyttöön. Kaikkien nimitysten ongelma on juuri siinä, että ne johtavat lokerointiin, oppisuuntiin ja koulukuntiin.
Systeeminen psykologia tarkoittaa kuitenkin vain sitä, että pyrimme ymmärtämään maailman ilmiöitä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niiden oikeissa yhteyksissä. Suuntausta voisi yhtä hyvin kutsua fenomenologiseksi, hermeneuttiseksi, kontekstuaaliseksi, situationaaliseksi tai humanistiseksi, mutta näillä termeillä on melko kiinteitä merkityksiä, jotka eivät täysin vastaa sitä, mitä itse ajattelen. Olennaista koko ajattelutavassani on johdonmukainen yhden järjestelmän lähtökohta: ihminen ja ympäristö muodostavat yhden toiminnallisen järjestelmän. Tästä lähtökohdasta seuraa arkipäiväisiin näkemyksiin nähden varsin yllättäviä johtopäätöksiä, jotka ovat monessa suhteessa lähellä esimerkiksi fenomenologisia ja humanistisen psykologian käsityksiä.
Abraham Maslow on tyypillinen esimerkki psykologian tutkijasta, joka pyrki laajentamaan ihmisen tutkimusta tarkkarajaisten koulukuntien ulkopuolelle, mutta joka tulikin vain uuden koulukunnan, humanistisen psykologian perustajaksi. Maslow on nykyaikana tunnettu "tarvehierarkiastaan", joka tosiasiallisesti oli luultavasti hänen vähiten omintakeinen rakennelmansa ja suorastaan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän yritti kehitellä.
Nähdäkseni Maslow pyrki kehittämään jotain systeemisen psykologian kaltaista. Hänelle humanistinen psykologia ei merkinnyt koulukuntaa behavioristien ja freudilaisten rinnalle, joita Maslow piti merkittävimpinä psykologian suuntauksina, vaan pyrkimystä luoda laajempi, molempia koulukuntia yhdistävä psykologia. Tässä tärkeinä tekijöinä olivat "taolainen asenne" ja toimintatilanteen merkityksen korostaminen. Edellinen tarkoitti luonnollisen toiminnan korostamista, pakon välttämistä ja asettumista tutkittavan asemaan ("jos haluaa tietää, mitä lapsi kokee, on parasta kysyä sitä häneltä itseltään"). Jälkimmäinen taas painotti sitä, että kaikki psykologisen tutkimuksen kannalta merkitykselliset seikat syntyvät aina konkreettisissa tilanteissa, eikä ihmistä voi irroittaa omasta maailmastaan abstraktin tarkastelun kohteeksi.
Maslowille kävi kuitenkin samoin kuin monille muille ennen häntä: Humanistisesta psykologiasta tuli koulukunta, jonka kannattajat kääntyivät antibehavioristeiksi ja antifreudilaisiksi sen sijaan, että olisivat noudattaneet Maslowin neuvoa olla kumpaakin niitä yhdistävän laajemman tarkastelutavan puitteissa.
Yksioikoinen teorian vastustaminen on merkki siitä, että sitä ei ymmärrä ja että oma ajattelutapa on vain saman asian erilainen muunnelma. Teorian ymmärtäminen merkitsee nimittäin, että sen voi suhteuttaa ja liittää omaan ajattelutapaan. Meidän ei tarvitse vastustaa maakeskeistä astronomiaa, sillä tiedämme sen olevan erikoistapaus aurinkokeskeisestä ajattelusta - vain suppeampi, sillä siinä ei oteta huomioon maan liikettä. Yhtä vähän meidän tarvitsee vastustaa ärsyke-reaktio -ajattelua tai ihmisen toiminnan selityksiä sisäisten voimien avulla, jos näemme, että ne ovat systeemisen ajattelun erikoistapauksia silloin, kun emme ota huomioon monia ihmisen toiminnan kannalta olennaisia asioita.
***
Olen jättänyt tekstistä pois kaikki viitteet muiden kirjoituksiin lukuunottamatta lukujen alussa olevia lainauksia. Tämä ei tarkoita, että olisin kehitellyt kirjassa esiteltyjä ajatuksia yksin. Päinvastoin, olen kiitollisuuden velassa niin suurelle joukolle ihmisiä, että olisi vaikea antaa kullekin asianmukainen tunnustus. Kukaan ei voi ajatella yksin, ja kaikki ajatukset ovat yhteistä omaisuutta. Jos minulta kuitenkin kysyttäisiin, ketkä ovat minun mielestäni eniten vaikuttaneet viime aikoina ajatteluni kehitykseen, mainitsisin epäröimättä kolme nimeä: Benedictus de Spinoza, John Dewey ja George Herbert Mead.
Kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo antaa tietysti myös jonkinlaista käsitystä ajatusteni lähtökohdista. Olen koonnut siihen kaikki ne teokset, jotka ovat olleet keskeisimmässä asemassa tätä käsikirjoitusta valmistellessani. Siitä tosin puuttuu paljon kaunokirjallisuutta, salapoliisikirjoja, yksittäisiä artikkeleja ja musiikkia.
Kun aloitin kirjan käsikirjoituksen, mielessäni oli jonkinlainen sinfoninen rakenne: Ensin esitellään pääteemat aika raskaasti ja rönsyilevästi (allegro con spirito), sitten seuraa hieman kepeämpi jakso (scherzo), tämän jälkeen teemoille annetaan syvyyttä (andante mysterioso) ja lopuksi kaikki päättyy railakkaaseen ja ehkä ylitsepursuavaan finaaliin (presto). Lopputulos noudattaa jossain määrin alkuperäistä suunnitelmaani ja siksi olen jättänyt osien nimiksi nuo musiikkitermit, jotka alun perin olivat mukana vain työniminä. Suunnitelmaani kuului siis myös teemojen kuljetus läpi koko käsikirjoituksen; sen vuoksi en ole kovin paljon välittänyt siitä, että eri luvuissa toistetaan osin samoja asioita.
"Sinfonian" pääteemoina ovat: ihmiseksi tuleminen tietoisuuden ja yhteistyön kautta, ominaisuuksien määräytyminen suhteina, toiminnan tulos käyttäytymisen analyysin lähtökohtana, yksinkertaisten syy-seuraussuhteiden kritiikki ja käyttäytymisen toteutuminen ihminen-ympäristö -järjestelmässä. Lukija voi itse päättää, missä määrin nämä teemat teoksessa rakentuvat ja kuinka koko rakenne on onnistunut.
Voisi oikeastaan myös sanoa, että kirjan yleisteemana on kysymys rohkeudesta, siitä, että uskaltaa hyväksyä itsensä ja ihmisten erilaisuuden ja toimia niin kuin itse parhaaksi ajattelee, eikä jää odottelemaan "oikeita" teorioita tai oikeita vastauksia. Muuan käsikirjoituksen arvioija ehdotti teoksen nimeksi "Röyhkeys kunniaan - itsekeskeisyys voittoon". Hän oli varmaan osin oikeassa, vaikka minä korjaisin tuon ehdotuksen muotoon "Ihmisen oikeus itseluottamukseen".
Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oikeus itseluottamukseen, omien käsitystensä kunnioittamiseen ja itsensä rakastamiseen. Koska kaikki ihmisen käsitykset itsestä syntyvät muiden ihmisten kautta, itseluottamus ja itsensä rakastaminen merkitsevät sitä, että ihminen uskoo muiden luottavan häneen ja rakastavan häntä. Itsensä halveksunta ja omien käsitysten vähättely taas merkitsee sitä, että kokee muiden ihmisten suhtautumisen halveksuntana tai vähättelynä. Itsensä nöyryyttäminen ja syyllistäminen johtavat siihen, että ihminen on helposti muiden käytettävissä mihin tarkoituksiin tahansa. Syyllistäminen on muuan yksinkertaisimmista tavoista kontrolloida ihmisiä. Ihmiset eivät kuitenkaan ole itsessään hyviä tai pahoja, lahjakkaita tai lahjattomia, vaan kaikki tällaiset ominaisuudet määrittyvät ihmisten yhteistyön ja sosiaalisen yhteisön kautta.
Mikään mitä ihminen tekee, ei ole sinänsä väärin tai luonnotonta; sitä siitä voi tulla ihmisyhteisössä ja tietämättömyyden tuloksena. Ihmisen ei ole syytä katua mitään, sillä kukaan ei voi toimia viime kädessä vastoin omia käsityksiään ja omaa olemustaan. Itsensä toteuttaminen tarkoittaa juuri sitä, että noudattaa omia teorioitaan, seuraa omaa ominaislaatuaan. Kysymys on vapaan tahdon ja determinismin yhdistämisestä Spinozan tapaan: itsensä toteuttaminen merkitsee, että haluaa sitä, mikä on pakko tehdä. On hassunkurista kysellä, haluaako ihminen jotain vai ei; hänen on joka tapauksessa tehtävä se, minkä hän välttämättä tekee.
***
Jokainen elämän kuvaus on ihmisen luoma vertauskuva, metafora elämän joistakin puolista. Elämän keinotekoisen luomisen yrityksissä ongelma on juuri siinä, että tuota vertauskuvaa yritetään konkretisoida, jolloin väistämättä saadaan aikaan jotakin keinotekoista. Elämä on jotakin, joka ei ole tyhjentävästi kuvattavissa. Kun kuvaamme sitä, irrotamme siitä ainoastaan jonkin näkökulman. Jos yritämme sitten konkretisoida tuon näkökulman, emme tietenkään saa aikaan elämää. Elämää voi synnyttää vain elämällä, ei matkimalla elämistä.
Ne jotka pyrkivät rakentamaan elävän solun sen kuvausten perusteella ovat samassa asemassa kuin ne, jotka luulevat että runo on sama asia kuin siihen liittyvä kokemus. Runoja sepittämällä luodaan kokemuksia yhtä vähän, kuin rakentamalla elämän kuvauksia voidaan luoda elämää. Runon kirjoittaminen on maailman muuttamista siten, että tuohon maailman osaan, tekstiin, kiinnittyvä ihminen voi muuttua, kokea uusia asioita. Se miten lukija runoa käyttää on aina mysteeri runoilijalle.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö elämän joitakin piirteitä voisi jäljitellä ja siten rakentaa elämää muistuttavaa "keinoelämää". Kaikki tällainen jäljittely merkitsee kuitenkin ainoastaan ihmisen kuvausten toteuttamista eikä siten voi olla itse elämää. Koneiden rakentaminen ohjeiden mukaan on mahdollista juuri siksi, että koneet ovat alusta lähtien ihmisen konstruoimia. Ihminen on sen sijaan elämän "konstruoima".
Luonnon tutkimus on aina ihmisen omien jalanjälkien tutkimusta. Kaikki luonnon ominaisuudet syntyvät suhteessa ihmiseen, joka niitä tutkii. Luonnon taidokkuus solujen arkkitehtina on ainoastaan ihmisen taidokkuutta ympäristönsä kuvaajana.
Tämä on juuri ihmisen perusongelma. Hän voi käyttää ainoastaan kieltä, joka kuvaa toiminnan tuloksia. Tuloksiin kuitenkin sisältyy aina paljon enemmän kuin kieleen, jolla tuloksia kuvataan. Suuri osa ns. tieteellisistä ongelmista perustuu eräänlaiseen kielimystiikkaan: kieltä pidetään samana kuin sen kuvaamia asioita.
Kukaan ei voi noudattaa toisen esittämää teoriaa. Jos teoria on toiminnan rakenne, jokainen ihminen noudattaa vain omaa teoriaansa. Kun ihminen yrittää noudattaa toisen teoriaa eli toisen kuvausta ihmisen toiminnasta, hän tuottaa tuon toiminnan vain osin. Siksi hänen toiminnastaan tulee teorian irvikuva, ja hänen käyttäytymisensä on matkimista tai huijausta. Matkimisen ongelma on juuri siinä, että se ei tavoita toiminnan sisältöä, vaan ainoastaan sen kuoren. Jos matkii syömistä, ei tule kylläiseksi; jos matkii erinomaista ihmistä, jää välttämättä keskinkertaisuudeksi. Itsensä toteuttaminen tarkoittaa, että ihminen toimii omien käsitystensä mukaisesti riippumatta siitä, tuottaako toiminta jotain välitöntä hyötyä tai etua.
Ihmisen suurin synti on hänen irtautumisensa luonnosta, "jumalayhteyden" katkeaminen, minkä mahdollisti tietoisuuden kehittyminen. Tietoisuus merkitsi mahdollisuutta subjektin ja objektin, hyvän ja pahan, oikean ja väärän erottamiseen. Ei varmaan ole sattuma, että syntiinlankeemus kuvataan nimenomaan ihmisen pyrkimyksenä erottaa hyvä ja paha niinkuin jumala ja asettua itsensä ulkopuolelle näkemään oma alastomuutensa. Syntiinlankeemus merkitsi ihmisen harhaluuloa, että hän voi asettua luonnon yläpuolelle "objektiiviseksi" tarkastelijaksi ja tuomariksi, joka voisi kuvauksillaan määrittää, millainen luonto todella on. Tosiasiassa tämä merkitsi ainoastaan ihmisen oman katsantokannan absolutisoimista ja muun luonnon (ja myös muiden ihmisten!) näkökulmien kadottamista. Ihminen tuomitsi itsensä solipsistiseen yksinäisyyteen.
Nähdäkseni juuri näistä ongelmista puhuivat Laotse, Buddha, Jeesus Nasaretilainen, Tuomas Akvinolainen, Benedictus de Spinoza ja monet muut. Heidän sanomansa ydin oli siinä, että ainoa tie ulos tästä yksinäisyydesta ja sivullisuudesta on ihmisen ja ympäristön ja ihmisen ja muiden ihmisten yhteenkuuluvuuden oivaltaminen. Tietoisuuden syntyminen ei ollut itsessään syntiinlankeemus, sillä tietoisuus tarjoaa myös mahdollisuuden nähdä uudella tavalla ihmisen ja luonnon välinen yhteys, ihmisen kuuluminen yhteen muiden ihmisten ja ympäristön kanssa. Ihmisen syvällisin toiminta ei tapahdu pään sisässä, vaan maailmassa, joka koostuu monenlaisista elävistä olioista ja ennen kaikkea muista ihmisistä. "Taivastenvaltakunta on tullut maan päälle."
Ihmisen toiminta merkitsee kehon ja ympäristön yhteenkietoutumista yhteistyössä muiden ihmisten kanssa ja ihmisen toiminnan tulokset ovat erottamaton osa tuota yhteenkietoutumisen prosessia. Ihminen ja muut ihmiset kuuluvat yhteen ja kaikki tietoiset kokemukset ovat yhteisiä kokemuksia. Mikä koskee yhtä ihmistä, koskee kaikkia. "Se minkä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen te olette tehneet minulle." Ihmisen erottaminen ympäristöstä merkitsee myös ihmisen erottamista toimintansa tuloksista eli ihmisen kehitysmahdollisuuksien kieltämistä, sillä kehitys kulkee juuri toiminnan positiivisten tulosten kautta.
Länsimaisen ihmisen perusongelma lienee juuri siinä, että hän on ryhtynyt tavoittelemaan toiminnan tulosten sijaan tulosten konkreettisia indikaattoreita. Kieli ei ole sama asia kuin sen kuvaama kohde, eikä sanallinen teoria sama asia kuin itse toiminta. Yhtä vähän tuloksen konkreettinen ilmentymä - rakennettu laiva tai kerätty omaisuus - on itse tulos. Kaikki konkreettiset tavoitteet johtavat ihmistä harhaan. Käsinkosketeltavat kohteet ovat vain tuloksen kuvajaisia; toiminnan tulos ei koskaan ole mitään konkreettista, vaan tarkoittaa toimintojen taitekohtaa, mahdollisuutta uuteen toimintaan, kehitykseen. Laiva merkitsee ihmisen uutta mahdollisuutta liikkumiseen, omaisuus mahdollisuutta jakaa se köyhille. Jokaisen tuloksen ilmentymän pitäminen tuloksena itsenään johtaa ihmisen kehityksen pysähtymiseen, takertumiseen siihen, mikä näkyy. Ei siksi ole ihme, että rikkautta tavoittelevat ihmiset pysyvät aina köyhinä tai että todistuksia tavoittelevat oppilaat eivät opi ymmärtämään koulutuksen kohteena olevia sisältöjä.
Ihmisen todellinen rikkaus perustuu hänen kykyynsä olla utelias ja nähdä maailman ilmiöt osana täydellistä ja ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle ulottuvaa järjestelmää, jonka osana kuitenkin ihminen itse on täydellinen, vaikkakin samalla kehittyvä ja kasvava olento.
Oulussa 18.6.1995 Timo Järvilehto