KOULU KASVATTAA EDELLEEN TOTTELEMAAN JA KIRJAUSKOON

Timo Järvilehto

Kaleva 16.8.1995

Kasvatuksen ja koulutuksen tulevaisuuden tarkastelussa koulu on avainasemassa, sillä ihmisen elämän kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana tapahtuvalla työtapojen muovautumisella ja asenteiden suuntautumisella on olennainen merkitys aikuisen koulutettavuudelle ja kehitykselle. Nykykoulu ei kuitenkaan tarjoa positiivista perustaa lapsen kehitykselle, sillä se perustuu monenlaisiin aikansa eläneisiin käsityksiin ihmisen toiminnan luonteesta ja siitä, minkälaisia ihmisiä tulevaisuuden yhteiskuntaan tulisi kouluttaa.

Kouluopetuksen perustana on käsitys, että ihmisen toimintaa voidaan menestyksellisesti kontrolloida ja säädellä ulkoakäsin, opettajien tai opetussuunnitelmien kautta. Koulu perustuu pakottamiseen ja opettajan auktoriteettiaseman säilyttämiseen. Oppilasta pidetään erillisenä yksilönä, jolla on suhteellisen pysyviä hyviä tai huonoja ominaisuuksia. Oppiminen nähdään tapahtumana, jossa tietoa siirretään opettajan päästä oppilaan päähän. Tiedon ymmärtäminen merkitsee koulussa samaa kuin opeteltavan sanallisen aineksen toistaminen.

Koulun tavoitteet ja todellisuus ovat keskenään ristiriidassa: Koulun tulisi ohjata humaanisuuteen ja yhteistyöhön; sen sijaan se kannustaa kilpailuun ja yksilöllisiin suorituksiiin. Koulun tulisi edistää oman työn suunnittelua ja kriittisyyttä; sen sijaan se kasvattaa tottelemiseen ja kirjauskoon. Koulun tulisi antaa kriteerit sille, milloin asia ymmärretään; koulussa kuitenkin menestyy parhaiten ulkoluvulla ja asioiden pikkutarkalla toistamisella.

Lasten ja nuorten kapinointi koulua vastaan on oikeutettu ja koulun häiriöt ovat ymmärrettäviä. Koulu ei nykymuodossaan tarjoa sitä, mitä se voisi tarjota ja mitä se väittää tarjoavansa. Lapset oppivat todellisia asioita koulun ulkopuolella. Koulu on enemmän sosiaalinen näyttämö, jolla esitetään opetus- ja oppimisnäytelmää, sanotaan oikeita vuorosanoja, ja tiedetään, että koko jutulla on lähinnä viihdearvoa, jos sitäkään.

Tulevaisuuden koulu ja koulutus

Tulevaisuuden koulun suunnittelu edellyttää ensinnä perustavanlaatuista muutosta ihmistä koskevissa käsityksissämme. Ihminen ei ole passiivinen, eikä edes aktiivinen "tiedon" vastaanottaja, vaan tiedon luoja ja ympäristönsä valloittaja. Oppiminen on elämälle välttämätön prosessi; koulun ja opettajan tehtävänä on juuri tämän prosessin tukeminen ja suuntaaminen, mielenkiinnon herättäminen ja oppilaan innostaminen uusiin asioihin.

Pakottaminen johtaa aina oppijan tavoitteet muualle kuin opittavan aineksen sisältöihin. Pakottamalla saadaan aikaan ainoastaan teatteria: oppilas oppii roolinsa, esittämään asian hallintaa ja näennäistä ymmärtämistä. Saman asian ajaa itse asiassa myös palkitseminen, sillä palkinnon tavoittelu tekee oppimisesta aivan yhtä välineellistä kuin pyrkimys rangaistuksen välttämiseen.

Uuden koulun tulee lähteä luottamuksesta oppilaaseen ja oppilaan haluun oppia, oppilaan omien pyrkimysten ja ideoiden kunnioittamisesta. Oppilaan pyrkimysten kehittämisen tulee tapahtua opetustarjonnan kautta. Koulusta on poistettava kiinteät työajat, ikävuosiluokat, numeroarvostelu, ylioppilaskirjoitukset, koulukokeet nykyisessä muodossa sekä koulun ikäsidonnaisuus ylipäänsä.

Koulun tulee olla eräänlainen tiedon ja taidon monitoimikeskus, jossa lapsilla ja aikuisilla on mahdollisuus opiskella opintokokonaisuuksia ja suorittaa niitä suoritusarviointien pohjalta. Myös opettajalla tulee olla mahdollisuus opiskella koulussa ja kehittää omia tietoja ja taitojaan. Oppilas voi koulussa kerätä "opintoprofiilia", josta näkyy, kuinka pitkälle oppilas on edennyt kussakin aineessa. Muunlaiset todistukset ovat tarpeettomia.

Jos suomalaista koulutusjärjestelmää ryhdyttäisiin rakentamaan uudelleen yllä esitettyjen periaatteiden mukaisesti, nykyinen monin tavoin rönsyilevä järjestelmä yksinkertaistuisi huomattavasti. Koulutusjärjestelmän perustaksi tulisi koulu, jonka periaatteina olisivat oppimisen, ohjaamisen ja yhteistyön korostaminen opetuksen ja yksilöllisen suorituksen sijaan, oman työskentelyn merkityksen ja oppilaan omien tavoitteiden ja lähtökohtien tunnustaminen ja kunnioittaminen, opiskelutavoitteiden ohjaaminen tarjonnan kautta ja luottamuksen osoittaminen oppilaan haluun oppia. Lisäksi oppimistulokset osoitettaisiin osoittamalla osaaminen todellisisssa ja optimaalisissa tilanteissa ja oppimisen kontrollin sijaan painopiste siirtyisi oppimisen edistämiseen.

Koulu olisi siis tieto- ja taitokeskus, jossa eri-ikäiset ihmiset työskentelisivät suorittaen erilaisia opintokokonaisuuksia. Opintosuoritukset arvioitaisiin ja niistä annettaisiin merkintä, kun riittävää hallintaa osoitetaan. Kukin opiskelija voisi edetä omassa tahdissaan ja keskittyä juuri niihin asioihin, jotka hänen kannaltaan ovat kiintoisimpia. Koulutyöskentely voisi alkaa muutaman vuoden iässä ja koulussa toimittaisiin iästä riippumatta.

Koulun lisäksi koulutusjärjestelmään kuuluisivat ammattikorkeakoulu ja yliopisto, joiden välillä opiskelijat voisivat liikkua opintoprofiiliensa mukaisesti. Mitään pääsykuulusteluja ei tarvittaisi, vaan opiskelijat otettaisiin jatko-opintoihin riippuen siitä, miten ovat koulussa eri aineissa edistyneet. Jos alaa haluttaisiin vaihtaa, opiskelija palaisi kouluun ja täydentäisi profiiliaan siten, että ammatilliset tai tieteelliset jatko-opinnot olisivat mahdollisia.

Uuden järjestelmän seurausvaikutuksia

Uudenlainen koulutusjärjestelmä merkitsisi valtavaa resurssien lisääntymistä. Lahjakkuusreservit saataisiin käyttöön, oppilaat voisivat toimia opettajina, oppimisen tehokkuus kasvaisi olennaisesti. Opettaja vapautuisi mekaanisesta opetuksesta ja voisi keskittyä itseään kiinnostaviin asioihin. Lasten nujertamiseen ja pakottamiseen liittyvät häiriöt vähenisivät; ikään sidotut kehityshäiriöt katoaisivat, kun lapsen iällä ei enää olisi määräävää merkitystä. Oppilaiden erilaisuus ei edellyttäisi erityistoimenpiteitä, sillä jokainen voisi edetä omassa tahdissaan. Vammaiset tai muuten totutusta poikkeavat lapset voisivat työskennellä yhdessä muiden kanssa, jolloin sosiaaliset tilanteet rikastuisivat.

Jatko-opintojen suunnittelu tulisi mielekkääksi, sillä opiskelija tietäisi pääsevänsä jatko-opintoihin ylitettyään jonkin aineen yliopistokynnyksen. Ammatinvalinnan ohjaus helpottuisi, sillä opintoprofiilista (todistuksesta) näkyisi suoraan, mistä lapsi on ollut koulussa kiinnostunut ja mistä hän on pystynyt suoriutumaan. Pääsytutkinnot voitaisiin poistaa; koulutusaloille rekrytoitaisiin juuri ne oppilaat, joiden opintoprofiili osoittaa koulutusalaan kohdistuvaa kiinnostusta ja kykyä. Täydennyskoulutus voitaisiin siirtää kouluun.

Koulun muuttamisen edellytyksenä on opettajankoulutuksen perusteellinen muutos. Opettajien ammattikoulutus nykymuodossa tulisi lopettaa; sellainen ammatti kuin "opettaja" on tänä päivänä yhtä vanhentunut kuin "uittomies". Korkeakoulutasolla tulisi siirtyä opettajien koulutuksesta kasvatusalan yleisasiantuntijoiden koulutukseen.

Tulevaisuuden "opettajalla" tulisi olla perusteellinen ihmissuhde- ja kasvatusalan koulutus ja laaja asiantuntemus niillä alueilla, joita koulussa käsitellään. Opettajan tulisi olla tutkija, joka voi koulussa tehdä myös omalta kannaltaan mielekästä työtä ja tätä kautta parhaiten tukea koulussa opiskelevien kehitystä ja oppimista. Tarkkaan ottaen uudessa koulussa kaikki olisivat enemmän tai vähemmän sekä oppilaita, opettajia että tutkijoita.

Kaiken koulutuksen tulisi olla tieteellistä koulutusta. Tieteellinen ajattelu ei tarkoita yksittäisten tai irrallisten teorioiden matkimista tai kuulopuheiden ulkoa oppimista, vaan sitä, että opittavat asiat laajentavat ja kehittävät oppijan omaa näkemystä maailmasta. Tieteellinen koulutus merkitsee sitä, että koulutettava rakentaa itse omat teoriansa käyttäen hyväksi kaikkea sitä kokemusta ja teoretisointia, jota aiemmat sukupolvet ovat kehittäneet.

Tällainen koulutus on mahdollista silloin, kun opetus on opettajan ja oppilaan yhteistyötä, jossa opiskeltavat asiat suhteutetaan jatkuvasti kummankin näkemyksiin ja maailmankuvaan. Koulutuksen tavoitteena ei tule olla arvosanat, loppututkinnot tai "sivistyneisyys", jolla selvitään seurapiireissä, vaan uuden tiedon luominen, ihmisen ja ympäristön muodostaman järjestelmän jatkuva laajentuminen ja eriytyminen eli persoonallisen maailmankatsomuksen muodostaminen.