Geenit ja aivot epäterveiden elintapojen ja sairauksien syinä
Timo Järvilehto

Oulun yliopiston psykologian professori Timo Järvilehto piti Suomen Hammaslääkäriseura Apollonian tutkimuksen ja luentopäivillä 25.11.2000 luennon aiheesta ”Geenit ja aivot epäterveiden elämäntapojen ja sairauksien syinä”. Oheinen artikkeli perustuu kyseiseen luentoon.
 

Tiede on ihmisen kulttuuritoimintaa, jonka päämääränä on – tai ainakin tulisi olla - ihmisen hyvinvoinnin ja elämisen edellytysten parantaminen yhdessä muiden kulttuuriharrastusten, kuten taiteen eri muotojen kanssa. Maalaustaide, kirjallisuus ja musiikki avaavat ihmiselle erilaisten kulttuurituotteiden muodossa uusia kokemuksia ja laajentavat ihmisen maailmankuvaa; tiede puolestaan avartaa tutkimuksen ja muun tiedonhankinnan kautta ihmisen käsityksiä maailmasta, omasta olemuksesta ja toimintamahdollisuuksista.

Kaikilla näillä inhimillisen toiminnan alueilla on epäilemättä tärkeä merkitys ihmisen elintapojen muotoutumisessa ja selviytymisessä erilaisista elämää uhkaavista vaaroista, joita elintapojen vinoutumiset tai sairaudet saattavat tuoda mukanaan. Kuitenkin juuri tiede näyttää saavuttaneen viime vuosikymmenten aikana yhä keskeisemmän aseman moninaisten elämäntapakysymysten, sairauksien ja arkipäiväistenkin ongelmien ratkaisussa. Ihmisen elämänpiiri on jaettu eri asiantuntijaryhmien kesken, jotka  tieteen auktoriteettia hyväksikäyttäen pyrkivät osoittamaan, miten ihmisen tulisi elää ja miten hän voi selvitä monista kohdalle sattuvista vaikeuksista. Nämä asiantuntijat kertovat, että tiede auttaa sairauksien lievityksessä tai poistamisessa ja terveiden elämäntapojen luomisessa, kunhan vain ihmiset antautuvat asiantuntijoiden diagnosoitaviksi ja parannettaviksi. Tämä ei koske enää vain jo puhjenneita tavanomaisia sairauksia, vaan yhä enemmän ennaltaehkäisyä, riskitekijöiden havaitsemista ajoissa ja poistamista.
 
Jos tieteen saavutuksista kertoviin lehdistötiedotteisiin on uskominen, asiantuntijoiden näkökulma on perusteltu. Näyttää siltä, että tiede on todella viime vuosisadan viimeisen vuosikymmenen aikana edistynyt jättiaskelin. Päivästä toiseen voi kohdata uutisia, joiden mukaan ”ensimmäistä kertaa on tieteellisesti osoitettu…”, ”on tehty tieteellinen läpimurto …”, ”riskitekijät on määritetty…”, ”ratkaiseva askel on otettu…” jne. Tällaiset ilmaukset  liitetään yleensä erilaisten häiriöiden tai sairauksien syitä koskeviin tutkimustuloksiin, mutta yhä laajemmin myös ihmisten elintapoja koskeviin suosituksiin. Nykyaikana tieteellinen työ näyttää saavuttaneen tason, joka mahdollistaa tutkimustiedon hyödyntämisen aivan uudella tavalla  - ei pelkästään sairauksien lievittämisessä tai poistamisessa, vaan myös terveiden elämäntapojen edistämisessä.

Ratkaisevaan asemaan näyttää tulleen tieto ihmisen geneettisestä perustasta ja aivojen toiminnasta, joihin viime vuosina on sijoitettu ennen näkemättömän paljon tutkimusresursseja.  Lehtitietojen mukaan viime aikoina onkin tapahtunut monenlaisia läpimurtoja, joista keskeisimmät liittyvät juuri geeneihin ja aivotoiminnan tutkimukseen. Ihmisen genoomi, perintötekijöiden kokonaisuus, on saatu lähes kokonaan määritetyksi,  ja aivotoiminnan tutkimus tarjoaa kuulemma pikavauhtia tietoa psyykkisten toimintojen ja psyykkisen toiminnan häiriöiden sijaintipaikoista.

Geeniteknologian ja aivotutkimuksen sovellukset näyttävät todella päätähuimaavilta: Muuttamalla muutamaa geeniä älykkyyttä voidaan olennaisesti lisätä (tosin tällä hetkellä vain hiirten kohdalla).  Jos sattuu syntymään lapsi, joka tarvitsee tietynlaista kudosta elääkseen, vanhemmat voivat valmistaa toisen vauvan täydentämään edellisen kudostarpeita (baby manufacturing). Tupakanpoltosta voi syyttää tupakkatehtaiden ohella vanhempiaan, sillä amerikkalainen tutkimusryhmä on osoittanut, että taipumus tupakointiin määräytyy geneettisesti. Genetiikka antaa apua myös sairastumisriskien määrittelyssä: riski sairastua esimerkiksi skitsofreniaan, astmaan, aivohalvaukseen, verisuonisairauksiin, tai syövän erilaisiin muotoihin voidaan kohta määrittää jo syntymähetkellä ja suunnitella ihmisen lääkitys ja elämäntavat näiden sairauksien puhkeamista vähentäviksi.

Aivotutkimus on puolestaan kyennyt määrittämään aivoista psyykkisen toiminnan keskuksia, mentaalisia moduleita, jotka saadaan esille aivotoiminnan sähköisin mittauksin tai tutkimalla aivojen verenkierron muutoksia. Modulien toiminnan määritysten pohjalta voidaan tulevaisuudessa päätellä, mitä ihminen kunakin hetkenä ajattelee tai onko hän todella rakastunut partneriinsa. Geneettisten riskimääritysten tapaan nämä mittaukset voivat toimia myös apuneuvona ennakoitaessa esimerkiksi luki- tai tarkkaavaisuushäiriön syntymistä, kielen oppimiseen liittyviä ongelmia taikka ajautumista rikollisuuteen tai muuhun asosiaaliseen toimintaan.

Kaiken tämän pohjalta tulevaisuus näyttää siis varsin ruusuiselta: Tieteen saavutusten ansiosta ihmisten sairaudet voidaan täsmälääkkeiden avulla estää jo ennen niiden puhkeamista; perinnölliset sairaudet voidaan hävittää genoomia muuttamalla; ihmisen elinikää  pidentää geeniteknologian avulla; ja tyytyväisyys ja onni saavuttaa vaikkapa aivostimulaatiolla, jos aivojen harhantuneet sähkövirrat eivät siihen muutoin suo mahdollisuutta. Lapsen syntymä ei ole enää jännitysnäytelmä, jossa hermostuneet vanhemmat laskevat pelonsekaisesti vastasyntyneen sormien ja varpaiden määriä, vaan kontrolloitu tapahtuma, jossa jo kohdussa geneettisesti muunneltu ihmisnero astuu maailmaan. Ihmisestä tulee tehokas, älykäs työntekijä, jonka elämä seuraa asiantuntijoiden viitoittamia terveellisten elämäntapojen polkuja.

Mutta kuinka realistinen tällainen tulevaisuudenkuva on todellisuudessa? Voidaanko ihmiskunnan ongelmat poistaa manipuloimalla yksilön geenejä ja aivoja? Onko tiede saavuttanut sellaisen roolin, että ihmiskunnan ongelmat voidaan ratkaista tieteellisesti genetiikan ja aivotutkimuksen avulla ja että muu kulttuuri on tullut ihmisen hyvinvoinnin kannalta tarpeettomaksi tai - kuten kulttuuriministeri Suvi Linden vähän aikaa sitten kylmästi totesi – että sen rooli on rajattavissa vain uuden taloudellisen toiminnan ja uusien innovaatioiden tuottamiseen (Kaleva 21.10.2000).
 

Tieteellisen kulttuurin ja moraalin muutos?
 

Geeni- ja aivotutkimukseen on viime vuosina panostettu todella merkittävästi tutkimusvaroja. On kuitenkin tärkeää tuoda esille,  että nämä tutkimusresurssit on osoitettu ensi sijaisesti lupausten ja toiveiden pohjalta. Toistaiseksi kummallakaan alueella ei vielä ole olemassa mitään vakuuttaavaa konkreettista näyttöä, ja  edellä mainitsemani tulevaisuuskuvat ovat juuri se porkkana, jolla houkutellaan rahaa tutkimuksiin.

Viime vuosisadalla tieteellistä työtä siivittävänä iskulauseena oli: ”Tieteestä on tullut tuotantovoima!” Tällainen ajattelu perustui käsitykseen, että tiede tuottaa tietoa, joka mahdollistaa uudenlaisten konkreettisten hyödykkeiden valmistuksen ja parantaa ihmisten elämisen laatua. Markkinavoimien ja osakekauppojen myllerryksessä tieteen käyttötarkoitus on kuitenkin muuttunut. Menestyvän pörssiyhtiön salaisuus on uskossa, markkinoiden luottamuksessa siihen, että myynti-idea toimii - jollei nyt aivan heti niin ainakin jonkin ajan kuluttua. Genetiikan ja aivotutkimuksen pohjalle perustetut firmat toimivat juuri tällä periaatteella: luvataan tuloksia, yleensä ”aivan lähivuosina”, mutta todellisuus saattaakin olla aivan jotain muuta. Tiede on alkanut myydä lupauksia ja tutkijan toiveista on tullut myyntitavaraa.

Tiedettä pidetään yleensä tieteenä sen riippumattomuuden, päätelmien loogisuuden ja pitävyyden perusteella. Tieteellisten perustelujen ajatellaan tavallisesti rakentuvan rehellisyyden ja pyyteettömän totuudenetsinnän pohjalta. Tieteen peruslähtökohtiin kuuluu myös kaikkien vakiintuneiden ”totuuksien” epäily, minkä edellytyksenä on että tutkija ei pyri tieteen avulla hankkimaan itselleen erityisiä etuja. Nykytieteen huolestuttava uusi tekijä onkin, että tieteellisten perustelujen taustalle on yhä selvemmin asettunut raha.

Esimerkiksi ihmisen genoomin selvittämiseen ja aivotutkimukseen panostetaan tällä hetkellä Yhdysvalloissa käsittämättömän suuria summia. Katsotaanpa joitakin lukuja:

Ihmisen genoomin määrittäminen on tähän mennessä tullut maksamaan noin 15 miljardia Suomen markkaa, mikä on samaa luokkaa kuin Apollo-lentoon sijoitettu rahamäärä. Aivotutkimuksen kohdalla puolestaan ”aivojen vuosikymmeneksi” nimetyn viime vuosikymmenen aikana aivotutkimuksen tuki moninkertaistui, ja juuri vähän aikaa sitten Massachusettes Institute of Technology, MIT, ilmoitti perustavansa maailman kalleimman aivotutkimuslaitoksen, joka tulee maksamaan lähes 2 miljardia Suomen markkaa, mikä lienee lähes kolmannes koko Suomen korkeakoulumenoista.

Myös erilaisten firmojen osuus tutkimuksen rahoituksessa on oleellisesti kasvanut niin yliopistoissa kuin niiden ulkopuolella. Lääketehtaat ovat nähneet geenitutkimuksessa mahdollisuudet aivan uudenlaisten lääkkeiden kehittämiseen ja ovat ryhtyneet sijoittamaan ”sairausgeenien” määritykseen valtavia summia. Esimerkiksi erään arvion mukaan kymmenen merkittävintä lääketehdasta panosti Yhdysvalloissa viime vuonna lähes 160 miljardia Suomen markkaa kliiniseen tutkimukseen, mikä on reilusti enemmän kuin esimerkiksi valtiollisen terveystutkimuksen budjetti (National Institutes of Health, NIH, noin100 miljardia). Suomalaisittain tämä on samaa luokkaa kuin koko valtion budjetti.

Geenitutkimuksen liepeille on myös syntynyt lukuisasti liikeyrityksiä, jotka saattavat pyöritellä liikevaihdossaan miljardeja markkoja. Jotkin näistä voivat olla tutkijoiden itsensä perustamia, mutta myös yhä useammilla tavallisilla tutkijoilla on sidoksia tällaisiin tutkimustuloksia taloudellisisti hyödyntäviin organisaatioihin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Esimerkiksi viime vuonna tehty tutkimus osoitti, että Kalifornian yliopiston (San Francisco) tutkijoista 7.6% oli taloudellisissa sidoksissa lääketehtaisiin. Tähän liittyy erityisesti geenitutkimuksessa geenien patentointi, josta on joillekin tutkijoille tullut varsin merkittävä potentiaalinen tulolähde: ”sairausgeenin” löytänyt tutkija patentoi geenin ja nostaa tämän jälkeen provisioita kaikista geeniin kohdistuvista toimenpiteistä. Patentoinnin oikeutuksesta käydään tosin jatkuvaa väittelyä, ja Yhdysvalloissa on jo ennätetty tuomioistuimiin ratkomaan kysymyksiä siitä, onko esimerkiksi myös potilaalla oikeus omien geeniensä patentoimiseen.

Tällaiset sidonnaisuudet liiketaloudellisesti tutkimustuloksia hyödyntäviin firmoihin ehkäisevät tutkijoiden mahdollisuuksia oman työn perusteiden ja tulosten sovellettavuuden arviointiin. Kun tutkimustyöstä tulee väline miljoonaomaisuuksien hankinnalle, se lakkaa olemasta aidon tieteellisen tiedon lähde.
 

Geenit sairauksien aiheuttajina?

Mutta lähdetäänpä liikkeelle kaikkein kuumimmasta viime aikojen aiheesta, nimittäin geneettisen tutkimuksen saavutuksista. Viime kesäkuussa kaksi projektia, yksi valtiollinen ja toinen kaupallinen, ilmoittivat saaneensa ihmisen genoomin määrityksen lähes loppuun viedyksi. Tätä tieteellistä askelta on verrattu pyörän tai tulen keksimiseen ja sen väitetään mullistavan niin lääketieteen kuin ihmisten elämän laajemminkin. Ennen kaikkea sen on kuitenkin väitetty antavan mahdollisuuden sairauksien poistamiseen ja jopa ihmisen keinotekoiseen rakentamiseen.

Mutta mistä lopulta on kysymys? Onko tämä askel todella niin mullistava kuin annetaan ymmärtää? Miksi ihmisen geneettisen perustan määritystä pidetään niin tärkeänä? Onko geenillä niin keskeinen asema ihmisen käyttäytymisen ja käyttäytymishäiriöiden selittämisessä kuin yleisesti väitetään.

Mikä se geeni sitten oikeastaan on?

Geenit ovat nukleiinihappoketjuja, jotka säätelevät proteiinisynteesiä ja sitä kautta kehon rakenteiden muovautumista. Yleensä vain pieni osa geeneistä toimii soluissa ja ohjaa proteiinien synteesia suurimman osan ollessa hiljaa. Myös eri elämänvaiheissa voivat saman solun eri geenit olla aktiivisia. Tästä johtuu, että solut kehittyvät eri tavoin ja että jokainen ihminen on jossain määrin erilainen samanlaisesta geneettisestä perustasta huolimatta (ihmisen genoomista on yksilöllistä variaatiota vain 0.01%).

Geenit ovat siis kemiallisten yhdisteiden kokonaisuuksia, jotka säätelevät toisten yhdisteiden muotoutumista yksilön edeltäjien kaltaisesti. Kuinka pitkälle nyt sitten jokin kemiallinen tekijä voi toimia ihmisen toiminnan tai toimintahäiriöiden selittäjänä?

Kautta aikojen poppamiehet ja tutkijat ovat panneet toivonsa erilaisten kemiallisten aineiden ihmeitä tekevään voimaan. Ei ole kuin muutama vuosikymmen siitä, kun toiveet ladattiin ”muistimolekyyleihin”, kemiallisiin aineisiin, joiden väitettiin selittävän ihmisen kykyä muistaa ja joiden avulla muistia voitaisiin parantaa. Tosin jo muutama vuosisata sitten Jonathan Swift (1726) kertoi ”Gulliverin retkissä” ihmeitä tekevästä menetelmästä, jota matematiikkakoulun opettaja käytti oppilaita valistaessaan: ”Väittämä ja todistus kirjoitettiin aivoja vahvistavasta nesteestä valmistetulla musteella ohueen öylättiin. Opiskelijan piti niellä se aamusella ennen aterioimista ja nauttia kolmena seuraavana päivänä ainoastaan vettä ja leipää. Öylätin sulaessa nousi neste aivoihin vieden sinne väittämän kerallaan.” Ongelmana oli vain, kuten Swift sarkastisesti totesi,  että neste maistui niin pahalle, että lapsia lähes yhtä vaikeaa saada nauttimaan tällaista nestemäistä tietoa kuin tavanomaista opetusta.
 
Geeni on siis käsite, jolla pyritään selittämään kehossa tapahtuvaa proteiinisynteesiä, valkuaisaineiden muodostumista. Ihmisellä arvioidaan olevan nukleiinihapoista muodostuvia geenejä noin 150 000, mutta geenin määrittely on itse asiassa varsin hankala prosessi. Arvio perustuu siihen, että ihmisen erilaisia proteiineja on noin 60 - 80 000, jolloin geenejä täytyy olla suunnilleen kaksinkertainen määrä, jos jokaisen proteiinin valmistuksessa tarvitaan kaksi geeniä (tuotanto- ja säätelygeeni). Ihmisen genoomin määrityksessä ei siis ole kysymys ihmisen geenien määrityksestä, vaan juuri niiden nukleiinihappojen järjestyksen selvittämisestä, joiden ajatellaan olevan geenien perustana. ”Sairausgeenien” kohdalla kysymys taas on ensi sijassa ihmisten välisten geneettisten erojen selvittämisestä; sairauteen mahdollisesti liittyvä ”geenivirhe” ei itse asiassa ole mikään virhe, vaan ero sairaan ja terveen ihmisen genoomissa.

Geenien määrittelyn vaikeus onkin johtanut genoomiprojektin seuraavaan vaiheeseen: proteoomin määritykseen eli ihmisen kaikkien valkuaisaineiden kartoitukseen. Tutkimus etenee siis jatkuvasti sen oletuksen varassa, että ihmisen pieninten osasten analyyttinen tarkastelu voi viime kädessä johtaa koko ihmisen ja hänen toimintansa kuvaukseen. Kuitenkin jo aikoja sitten monet tutkijat ja teoreetikot ovat vakuuttavasti osoittaneet, että pelkästään systeemin elementtien määrittelystä käsin ei koskaan voida johtaa systeemiä itseään, sillä systeemin ominaisuudet eivät suinkaan lineaarisesti seuraa elementtien ominaisuuksista. Ihminen ei ole palautettavissa geenien tai valkuaisaineiden luetteloksi, ja muuan tutkija onkin sattuvasti sanonut: ”Se, joka väittää ihmisen koostuvan vain kemiallisista aineista, aikoo käyttää häntä lannoitteena.”

Huolimatta siitä, että geeni on itse asiassa teoreettinen abstraktio, se on haluttu nähdä hyvin konkreettisena oliona - jopa niin pitkälle, että siitä on tehty ihmisen olemassaolon subjekti, ihmisen kaikkia toimintoja ohjaava olio,  jolloin ihmisen on väitetty olevan olemassa vain geenien palvelemista varten. Parisenkymmentä vuotta sitten englantilainen eläintieteilijä Richard Dawkins julkaisi vieläkin vahvasti vaikuttavan  teoksen ”The selfish gene”, jossa väitettiin geenien käyttävän ihmisiä hyväkseen oman olemassaolonsa ja lisääntymisensä turvaamiseen.

Mutta voivatko geenit sitten aiheuttaa sairauksia tai määrätä ihmisen ominaisuuksia tai elämäntapoja?

Geenit ohjaavat siis proteiinisynteesin kautta kehon rakenteiden muodostumista ja solujen erikoistumista, mutta tämä prosessi ei tietenkään voi edetä vain geenien varassa, vaan geenit tarvitsevat tähän rakennusaineita. Esimerkiksi identtiset kaksoset voivat kehittyä myös melko erilaisiksi, jos niiden ravinnonsaannissa on eroja. Toinen kaksosista voi sijaita  kohdussa siten, että se saa vähemmän äidin veren sisältämää ravintoa, jolloin se saattaa jäädä kooltaan pienemmäksi tai kehittyä muutoinkin erilaiseksi. Tämä merkitsee, että geenin ekspressio, eli se, miten geenin vaikutus solussa ilmenee, riippuu olennaisesti saatavilla olevista ainesosista eli geenin ja solun ympäristöstä. Geeni ei siis yksinään voi tuottaa mitään, joten geenien ”aikaansaamissa” ominaisuuksissa on aina mukana myös ympäristö.

Useimmat geenitutkijat kiinnittävät kyllä huomiota siihen, että geenit yksinään eivät voi tuottaa ihmisen ominaisuuksia tai toimintamuotoja, vaan tarvitaan myös ne puitteet, joissa geenien vaikutukset voivat toteutua. Kuitenkin tutkijat katsovat yleensä, että geenien ja ympäristön osuudet voidaan erottaa toisistaan. Mutta jos näin on, kumpi sitten on ratkaiseva ihmisen ominaisuuksien tai sairauksien synnyn kannalta, geenit vai ympäristö?
 

Ominaisuuksien periytyminen?

Itse asiassa kysymys ”Geenit vai ympäristö?” on jo alusta lähtien väärin asetettu, eikä geenejä ja ympäristöä voida asettaa tällä tavoin vastakkain. Kyseinen vastakkainasettelu johtuu ensi sijassa kahdesta ongelmallisesta oletuksesta:

Ensinnäkin ajatellaan, että organismi kehittyy irrallaan ympäristöstään ja tulee kaikkine ominaisuuksineen valmiina toimintaympäristöönsä. Tämä oletus, siis eliön ja ympäristön erottaminen ja tarkastelu toisistaan irrallaan, on varsin ymmärrettävä, sillä arkipäiväisesti näemme eliön liikkuvana ja toimivana oliona ja ympäristön toimintojen kohteena. Kuitenkin ajaudumme vaikeuksiin, jos yritämme osoittaa, missä eliön ja ympäristön välinen raja tarkkaan ottaen kulkee. Onko esimerkiksi hengitysilma osa organismia vai ympäristöä? Missä vaiheessa nautittu ravinto ylittää organismin ja ympäristön välisen rajan?

Tosiasiassa organismin ja ympäristön erottaminen toiminnallisesti toisistaan on mahdotonta: Organismin toiminta edellyttää liittymistä sille tärkeisiin ympäristön osiin, joiden kanssa se muodostaa yhden järjestelmän, eliö-ympäristö –järjestelmän. Siten geenit ja ympäristö kuuluvat jo alusta alkaen samaan järjestelmään eivätkä voi mitenkään erillisinä osina säädellä tuon järjestelmän kehitystä tai siinä syntyviä ominaisuuksia. Koska geenit määräävät rakenteiden muodostumista, ne määräävät samanaikaisesti myös sitä ympäristöä, joka voi liittyä osaksi eliö-ympärisö –järjestelmää, mutta tämä samainen ympäristö puolestaan määrää sitä, miten geenit voivat toimia. Kysymyksessä on siis molemminpuolinen riippuvuussuhde, eikä eliö voi kehittyä siten, että se ensin muodostuisi “valmiiksi” ja vasta sitten alkaisi toimia ympäristön kanssa

Toinen oletus koskee ominaisuuden käsitettä ja ominaisuuksien määräytymistä. Ominaisuuksien ajatellaan ikäänkuin ”sijaitsevan” kehittyvässä yksilössä sellaisenaan,  pelkästään yksilöön kuuluvina ja riippumattomina mistään muista tekijöistä.

Jos eliö ja ympäristö muodostavat alusta lähtien yhden järjestelmän, on selvää, että eliön ominaisuudet eivät voi syntyä pelkästään geenien ohjaamana ilman järjestelmään kuuluvia ympäristön osia. Mikään eliö-ympäristö -järjestelmän ominaisuus ei voi määräytyä vain yhdestä osatekijästä, esimerkiksi geenistä tai aivoista käsin, vaan järjestelmän ominaisuudet syntyvät suhteessa järjestelmän kokonaisuuteen ja ne myös muuttuvat minkä tahansa järjestelmän osan muuttuessa. Geenien muuttamiseen tähtäävien geeniteknologisten toimenpiteiden perustavanlaatuinen ongelma onkin, että geenit ja proteiinisynteesi muodostavat monimutkaisen verkoston, jossa yhden osan muuttamisella voi toivottujen vaikutusten lisäksi olla arvaamattomia vaikutuksia järjestelmän muihin osiin. Yksi geeni voi vaikuttaa usean proteiinin muodostumiseen tai yksi proteiini voi syntyä useiden geenien säätelemänä.

On luonnollista, että koemme ominaisuudet esineisiin kuuluviksi, koska tavallisesti ajattelemme ympäristömme esineiden olevan sellaisia kuin ne ovat ihmisestä riippumatta. Jos kuitenkin lähtökohtanamme on eliön ja ympäristön yhteenkuuluvuus, eliö-ympäristö –järjestelmä, on selvää, että ne ominaisuudet, joista puhumme kuvastavat meidän omaa suhdettamme maailmaan. Jos esimerkiksi sanon, että pöytä on sileä, tuo sileys ei ole pöydässä sijaitseva absoluuttinen ominaisuus, vaan kuvaa aistimiskykyni ja pöydän suhdetta. Joku herkemmän ihotunnon omaava voisi esimerkiksi sanoa, että pöytä onkin karhea.

Ominaisuudet myös muuttuvat suhteiden muuttuessa. Painava muuttuu kevyeksi voiman lisääntyessä ja vaikea muuttuu helpoksi taidon kasvaessa. Myös esineet muuttuvat toisiksi niiden käyttötarkoituksen muuttuessa. Esimerkiksi kivi voi olla lyömäase, paperipaino tai rakennusväline ja  kaikissa näissä rooleissa sen ominaisuudet ovat myös erilaisia. Se että esineiden “fysikaaliset” ominaisuudet, siis esimerkiksi paino tai pituus,  näyttävät säilyvän samoina riippumatta esineiden käyttötarkoituksesta, osoittaa vain, että  fysikaaliset mittaukset ovat usein melko yhdentekeviä ympäristön merkityksellisten ominaisuuksien kuvauksessa.

Kuitenkin myös tällaisissa mitoissa tapahtuu muutoksia, kun liikumme tarpeeksi nopeasti: Esineet kutistuvat, massa lisääntyy ja aika hidastuu, kuten Einsteinin suhteellisuusteoria opettaa. Kun siirrymme viitekehyksestä toiseen, mittausmahdollisuutemme ja sen mukana myös mittauksen tulokset eli ominaisuudet muuttuvat. Suhteellisuusteorian keskeinen filosofinen anti lieneekin  sen osoittamisessa, että maailmassa ei ole mitään absoluuttista; ominaisuuksien muutokset siirryttäessä viitekehyksestä toiseen ovat todellisia, eikä ole olemassa mitään ainoaa absoluuttisesti oikeaa tai perimmäistä maailman kuvaustapaa.

Maailma on dynaaminen ja jatkuvasti muuttuva järjestelmä, ja koska ominaisuudet määrittyvät suhteiden pohjalta, mitään absoluuttisia ominaisuuksia ei voi olla olemassa, ei eliön eikä ympäristön kohdalla. Jokainen uusi ihmissuhde, keksintö tai uuden toimintatavan syntyminen merkitsee uuden ominaisuuden syntymistä. Maailma tarjoaa rajattoman määrän erilaisia mahdollisuuksia ja juuri siksi maailman ominaisuudet syntyvät -  niitä ei löydetä, ikään kuin ne olisivat olleet valmiina  odottamassa ihmistä.

Siten yksilön ominaisuudet eivät sijaitse yksilössä, eivätkä voi siirtyä yksilöltä toiselle esimerkiksi geenien kautta. Geenit tarjoavat rakenteellisia mahdollisuuksia, mutta ihmisen ominaisuudet syntyvät juuri rakenteiden ja muun maailman yhteisen dynamiikan kautta.  Kukin ihminen syntyy vanhemmilta perittyine rakenteineen mahdollisuuksia antavaan, mutta ei valmiiseen ympäristöön, ja tämä ympäristö muuttuu jatkuvasti ihmisen toiminnan muuttuessa, mikä puolestaan muuttaa ihmistä. Tämän vuoksi ihmisen ominaisuuksien kontrolloitu muuntelu (esim. älykkyyden lisääminen ) pelkästään geenejä muuttamalla ei ole yksinkertaisesti mahdollista, ja tutkijat, jotka tällaista yrittävät, pelaavat tosiasiassa moraalitonta uhkapeliä.
 

Sairauden käsite

Mutta voimmeko kuitenkin osoittaa syy-yhteyden geenien ja sairauksien tai elämäntapojen välille?

Geenitutkimuksen rahoittamisen keskeisin humanistinen peruste on nimenomaan ollut itsestään selvänä pidetty mahdollisuus vaikuttaa ihmisen sairauksien kontrollointiin, ennaltaehkäisyyn ja poistamiseen. On kuitenkin yllättävää kuinka vähän näissä yhteyksissä kiinnitetään huomiota siihen, mitä sairaudella oikeastaan tarkoitetaan. Luultavasti julkisuudessa vallitsee käsitys, että nykyaikainen lääketiede on jo kehittänyt selkeät menetelmät, joilla sairaudet voidaan yksiselitteisesti diagnosoida, joten keskeisin kysymys on vain syyn löytämisestä sairaudelle.

Sairaus ja sen diagnosointi ovat kuitenkin käsitteitä, jotka sisältävät tosiasiallisesti vaikeita teoreettisia ongelmia. Miten ensinnäkin ”sairaus” voidaan määritellä?

Sairaus on perinteisesti nähty nimenomaan yksilöön kuuluvana asiana, jonkinlaisena oliona tai pahana henkenä, joka saa ihmisen kehon valtaansa. Tämä ajattelutapa liittyy juuri käsitykseen, että ominaisuudet sijaitsevat ihmisessä riippumatta hänen suhteistaan muihin ihmisiin ja ympäristöön. Jos ihmisen ominaisuuksien nähdään kuitenkin määrittyvän suhteina, tällöin sairauttakaan ei voi sijoittaa pelkästään ihmisen kehoon.

Siten sairaus ei ole jokin esimerkiksi geenien avustamana kehoon hiipinyt olio, vaan kehossa tapahtuneiden ongelmallisten muutosten suhde johonkin toiminnalliseen kriteeriin tai normiin. Sairaan ihmisen toimintakyky ei vastaa niitä odotuksia, joita ihmiselle yleensä asetetaan. Siten jokainen sairauden määritelmä on monista geneettisistä ja fysiologista piirteistä huolimatta viime kädessä sosiaalinen. Ihminen voidaan esimerkiksi todeta sairaaksi, jollei hän pysty suoriutumaan tehtävistään työpaikallaan. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö hän voisi toimia monella tapaa samoin kuin terve ihminen, esimerkiksi hoitaa monia työtehtäviä kotoaan käsin.

On tietysti totta, että osa sairauksista on melko yksiselitteisiä sikäli, että voidaan osoittaa jokin yksittäinen tekijä, joka näyttäisi olevan sairauden taustalla. Esimerkiksi hemofilia on geneettinen sairaus siinä mielessä, että geenimuunnoksen takia veren hyytymiseen tarvittavaa proteiinia ei valmistu kehossa. Näyttää siltä, että juuri tällä perusteella katsotaan, että kaikkien muidenkin sairauksien taustalla täytyy olla tällainen yksiselitteinen suhde johonkin geeniin tai proteiiniin.

Sairauden käsite ei kuitenkaan kokoa yhtenäistä ilmiöiden luokkaa. Esimerkiksi parkinsonismi, flunssa tai skitsofrenia ovat kaikki ”sairauksia”, vaikka kysymys on luonteeltaan aivan erityyppisistä asioista. Oikeastaan ainoa ”sairauksia” yhdistävä piirre on juuri yksilön poikkeaminen tavalla tai toisella normista. Sairaus voi perustua mihin tahansa rakenteelliseen tai toiminnalliseen eroavuuteen, joka ehkäisee ihmisen toimintaa ja hyvinvointia sekä estää hänen osallistumistaan yhteistyöhön muiden ihmisten kanssa. Onpa jopa vanheneminenkin pyritty näkemään sairautena - mutta tämä ilmeisesti vain siksi, että  vanhuksille voitaisiin hyvällä omallatunnolla myydä ”nuorennuslääkkeitä”.

Mutta entä sitten sairastumisriski? Voiko jokin geeni kuitenkin määrätä sairastumisriskin, jollei suoraan sairautta itseään?

Koska jokainen sairaus on geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksen tulos, sairastumisriskiä on mahdotonta arvioida pelkästään geneettisen tiedon perusteella. Yksilökohtaiseen geenimääritykseen perustuva ”sairausriski” on siis korkeintaan tilastollinen suure, jonka soveltaminen yksilön elämään voi olla pahasti harhaanjohtavaa. ”Ennakoivat” diagnoosit saattavat pinnallisesti ajatellen vaikuttaa hyödyllisiltä, mutta erehtymisen lisäksi vaarana on, että diagnoosi itsessään luo ”sairauden” tai edistää taudin puhkeamista. Usein jo pelkästään pelko jonkin sairauden osumisesta omalle kohdalle saattaa olla juuri sairauden syntymistä edistävä tekijä – muokattiin nyt elintapoja sitten diagnoosin mukaisesti miten tahansa.
 

Aivotutkimus ja psyykkisen toiminnan selittäminen

Geenien kartoituksen rinnalla kulkee sitten aivotutkimus kartoittamassa aivoista niitä alueita, joissa ihmisen psyykkiset toiminnot tapahtuvat ja joiden häiriöt selittävät ihmisen sairauksia ja epänormaaleja toiminnan muotoja.

Geenitutkimus ja aivotutkimus on sisaruksia siinä, että ne molemmat lupaavat ratkaisuja moniin inhimillisiin ongelmiin ja vievät suunnattomasti tutkimusvaroja. Mutta ne eivät ole sukulaisia ainoastaan tässä suhteessa, vaan ne perustuvat myös samanlaiseen reduktiiviseen ihmiskuvaan. Samaan tapaan kuin geenitutkimuksessa aivotutkimuksessakin ihmistä pidetään muista ihmisistä erillisenä oliona, jonka ominaisuudet määrittyvät ihmisen sisältä käsin.

Aivotutkimuksen lupausten katteettomuus näkyy siinä, että viime vuosikymmenten intensiivisestä työstä ja merkittävästä resurssipanostuksesta huolimatta mitään olennaisesti uutta aivotoiminnan teoriaa ei ole syntynyt, puhumattakaan siitä, että tutkimuksen tulokset olisivat perustellusti sovellettavissa esimerkiksi kuntoutustyöhön. Kognitiivisen toiminnan ja aivojen välisen suhteen tarkastelussa tutkimus on aivojen vuosikymmenen aikana taantunut 1800-luvun alun ajatuskuvioihin,  frenologiseen aivotoiminnan tarkasteluun.

Frenologien mukaan ihmisen aivokuorella sijaitsee erityisiä psyykkisen toiminnan elimiä, jotka käytössä laajenevat ja pullistavat pääkuorta. Nämä kyvyt voidaan siis paljastaa tutkimalla pääkuoren kyhmyjä ja pullistumia. Nykyaikaisessa aivotutkimuksessa nämä ajatukset näkyvät siten, että aivoissa ajatellaan todella olevan psyykkisen tai kognitiivisen toiminnan moduleita, jotka käytössä laajenevat ja joiden sijainti voidaan osoittaa rekisteröimällä jonkin aivojen osan aktivaatio erilaisten tehtäväsuoritusten yhteydessä. Melkein mikä tahansa vastaavuus jonkin tehtäväsuorituksen ja tietyn aivo-osan "aktivoitumisen" välillä oikeuttaa mediatiedonannon, jossa kerrotaan, että tutkittu havaintotapahtuma tai kognitiivinen prosessi on "löydetty" tai "selitetty". Kun siis esimerkiksi jonkin kognitiivisen toiminnon yhteydessä todetaan paikallisia muutoksia aivojen toiminnassa, näitä muutoksia pidetään sellaisenaan riittävänä  selityksenä tutkituille toiminnoille.

Mutta onko tällainen päättely tieteellisesti perustelua?  Jos siis tutkija toteaa esimerkiksi  verenkiertomuutoksia  tai jänniteheilahduksia kuulohavainnon yhteydessä aivojen  temporaaliosissa, voidaanko tällöin todeta, että kuuleminen olisi  selitetty tai että juuri tuo aivojen osa on kuulohavainnon "keskus"?

Tuskinpa. Psyykkisen toiminnan sijainnin tai "mekanismien" päätteleminen vain tietyistä aivojen osista suoritettujen rekisteröintien pohjalta sisältää pahan käsitteellisen sekasotkun, jossa psykologiset, koko ihmistä koskevat prosessit siirretään aivojen sisäisiksi prosesseiksi eli systeemin kokonaisuus identifioidaan yhden sen osan kanssa. Yhtä vähän väittäisimme, että kuvataiteilijan toiminta sijaitsee pensselin kärjessä, vaikka taulua maalatessa selvästi havaittavia muutoksia  tapahtuukin juuri tuossa kohdassa. Jonkin järjestelmän toiminta toteutuu aina järjestelmän kaikkien elementtien, perusosasten yhteistyönä, elementtien suhteiden kokonaisvaltaisena muutoksena. Siksi järjestelmän toiminta ei  tietenkään sijaitse vain yhdessä sen osista. Jalat eivät kävele, vaan ihminen itse; aivot eivät ajattele, vaan ihminen itse oman toimintansa subjektina.

Aivotutkimus on tuottanut ja tuottaa jatkuvasti valtaisia määriä tutkimustuloksia aivojen yksittäisistä osista mitattujen muutosten ja koehenkilöiden erilaisten tehtäväsuoritusten suhteista, mutta tosiasiassa emme ole teoreettisella tasolla yhtään lähempänä ihmisen toiminnan ja toiminnallisten häiriöiden selittämistä kuin vuosisata sitten. Luultavasti olennaisin syy tähän tilanteeseen on, että tutkijat ovat viime vuosikymmenien merkittävien teknisten edistysaskelten hämäämiä; teoreettinen pohdiskelu on olematonta ja tutkimusta ohjaavat uudet aivotoiminnan rekisteröimis- ja  kuvantamismahdollisuudet ihmisen toiminnan teorian sijasta.

Vanhaa tarinaa lainaten voisikin sanoa, että tutkijat etsivät sieltä, missä on valoa eivätkä sieltä, mihin lanttinsa kadottivat. Tämä koskee myös geenitutkimusta, ja näyttääkin siltä, että viime vuosina tapahtunut tekniikoiden huima kehittyminen on johtanut teoreettisen ajattelun taantumiseen. Molemmilla alueilla kuljetaan nykyään polkuja, jotka on jo viime vuosisadalla moneen kertaan osoitettu teoreettisesti kestämättömiksi. Ihmisen toiminnallisen kokonaisuuden rakentaminen tarkastelemalla pelkästään geenejä tai yksittäisten aivojen osien aktivaatioita ei yksinkertaisesti onnistu, olivat sitten mittausmenetelmät miten tarkkoja tahansa.

Aivotutkimuksen teoreettinen heikkous näkyykin juuri siinä, että tuskin millään muulla tieteenalalla voi väittää "selittäneensä" tutkitut asiat yhtä kevein perustein kuin aivotutkimuksessa. Jos fyysikko ilmoittaa pystyvänsä suorittamaan kylmäfuusion, hänet pannaan väitteestään tilille ja hänen tulee osoittaa, miten fuusio toimii. Jos aivotutkija ilmoittaa selvittäneensä pääkuorelta tehtyjen jännitemuutosten rekisteröinnin nojalla valikoivan   tarkkaavaisuuden ja muistijälkien mekanismin, kukaan ei kysy miten tarkkaavaisuus sitten lopulta toimii tai mitä muistijäljet todellisuudessa ovat, vaan hänet palkitaan merkittävistä  tutkimustuloksista.

Huolimatta monista teknisistä hienouksistaan, nykyiset aivotoiminnan tutkimusmenetelmät ovat itse asiassa hyvin puutteellisia. Niitä voisi verrata vaikkapa siihen, että sähköinsinööri yrittäisi selvittää tietokoneessa tapahtuvia prosesseja koneen kotelon pinnalla syntyvien sähköisten muutosten avulla tai yrittäisi tutkia ohjelmasuorituksen sisältöjä mittaamalla koneen sisäisiä sähkövirran muutoksia.

Geneettisen tutkimuksen tapaan myös aivotutkimus on alkanut kaupata itseään sairauksia tai muita häiriöitä ennakoivana tutkimustapana. Vastasyntyneiden aivoja tutkitaan, jotta saataisiin selville taipumuksia erilaisiin häiriöihin, kuten puheen viivästymiin tai tarkkaavaisuushäiriöihin. Edelleen aivotutkimuksen sanotaan mahdollistavan lahjakkuuksien määrityksen jo ennen kuin niitä on päästy mitenkään osoittamaan, sillä – kuten väitetään - mittaamalla aivojen sähköistä toimintaa tai verenkiertomuutoksia voidaan todeta lapsen  älykkyys, musikaalisuus tai jopa matemaattiset taipumukset.

Tällaisille määrityksille ei kuitenkaan ole minkäänlaisia perusteita pelkästään aivoista suoritettujen mittausten pohjalta. Koska mittauksilla päästään tosiasiassa käsiksi vain pieneen osaan tutkittavasta prosessista,  häiriöriski tai mahdollinen lahjakkuus voidaan päätellä aivan yhtä olemattomin perustein kuin esimerkiksi kävelyn häiriö tai taipumus hyväksi juoksijaksi voitaisiin todeta mittaamalla pelkästään yhden jalan liikettä.

Sen sijaan että olisi tarjonnut jotain todella uutta, nykyaikainen aivotutkimus on ollut vain vahvistamassa vanhoja ennakkoluuloja ja johtanut – yhdessä geenitutkimuksen kanssa - ihmisen toiminnan selitysten äärimmäiseen individualisointiin sekä ihmisryhmien välisten erojen palauttamiseen yksilöiden sisäisiksi poikkeavuuksiksi. Naiset ja miehet, valkoiset ja mustat, homot ja heterot-- kaikkien näiden ryhmien väliset erot voidaan näppärästi selittää tiettyjen aivoalueiden anatomisilla tai toiminnallisilla eroilla. Tällaiseen erotteluun uudet aivotoiminnan mittaustekniikat – erityisesti aivotoiminnan erilaiset kuvantamistekniikat – tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden.

On myös varsin todennäköistä, että ihmisen genoomin määritys tulee edelleen vahvistamaan tällaisia erottelua ja geenilistoihin lisätään rotugeenien lisäksi homo- ja lesbogeenejä, asosiaalisen elämäntavan geenejä ja muuta vastaavaa. Mm. kanadalainen psykologian professori Philippe Rushton totesi jokin aika sitten, että rikollisuuden torjunnan tärkein tieteellinen kysymys on tällä hetkellä, mitä kemiallista tietä rikollisuutta aiheuttava geeni saa ilmauksensa ihmisen käyttäytymisessä.
 

Geenit ja aivot inhimillistä tietoisuutta ja kulttuuria luovan järjestelmän osana

Mitä sitten geenien ja aivojen merkityksestä tulisi ajatella, jos niitä ei voi pitää sairauksien tai epäterveiden elämäntapojen suoranaisena syynä?

Kysymys ei ole siitä, etteivätkö geenit ja aivot tai jotkin niiden osat olisi tärkeitä ihmisen toiminnan kannalta, mikä lienee itsestään  selvyys ja näkyy mm. geneettisten häiriöiden ja aivovaurioiden yhteydessä. Geenit eivät kuitenkaan määrää ihmisen toimintaa eikä ihmisen psyykkisten toimintojen tai tietoisuuden subjektina ole aivot (joka on vain yksi elin ihmisen kehossa) tai niiden osat, vaan ihminen itse sosiaalisena persoonana. Geenien säätelemät rakenteet luovat mahdollisuuksia, mutta eivät tietenkään sisällä itse toimintoja, joiden toteuttaminen edellyttää paljon muuta.

Aivot eivät liioin näe tai kuule, tai sisällä musikaalisuutta tai muita kykyjä. Oppiminen on varmasti suhteessa ihmisen geneettiseen perustaan ja aivotoimintaan, mutta sen sisällöt eivät selity geenien tai aivotoiminnan kautta Psyykkinen toiminta ei sijaitse aivoissa, vaan monimutkaisessa dynaamisessa järjestelmässä, johon kuuluu aivojen lisäksi myös ihmisen keho, ympäristö ja muut ihmiset sekä koko inhimillinen kulttuuri. Tämä on myös se kokonaisuus, jossa juuri inhimillinen tietoisuus ja kokeminen syntyy ja kehittyy (ks. esim. Järvilehto, 1994, 1995; Jarvilehto, 2000).

Sairauksien, terveiden elämäntapojen ja ihmisen psyykkisen toiminnan ymmärtäminen -- ja tätä kautta myös tutkimuksen sovellukset -- voivat edetä vain tutkimalla sitä kokonaisuutta, jossa tutkittavat ilmiöt esiintyvät. Geenit ja aivot ovat vain osa tätä kokonaisuutta, mutta eivät voi yksin selittää järjestelmän monimuotoisuutta ja organisoitumisen tapoja. Ihmisen kokonaisuuteen kuuluu paljon enemmän.

Psyykkisen toiminnan tai tietoisuuden sijoittaminen aivoihin tai niiden näkeminen vain yksilön geenien tuotoksina johtaa esimerkiksi kuntoutuksessa vain yksilöön, hänen geeneihinsä tai aivoihinsa kohdistuviin toimenpiteisiin, jolloin mahdollisuudet vaikuttaa muihin ihmisen toimintaa sääteleviin tekijöihin, kuten ihmissuhteisiin tai yhteiskunnallisiin ongelmiin, jäävät vaille huomiota. Geeniteknologia on jo nyt tuottanut melkoisen määrän tarpeettomia kuolemantapauksia ja aivotutkimuksen harkitsemattomista sovelluksista karmaisevia esimerkkejä on muutamia vuosikymmeniä sitten suoritettujen frontaalilobotomioiden kohdalla. Geeneihin ja aivoihin kohdistuvat ”kuntoutustoimenpiteet” ovat tällä hetkellä aivan yhtä perusteettomia kuin aikaisemminkin ja jos sellaisiin ryhdytään, tulokset ovat täysin arvaamattomia.
 
Ihmisen olemassaolon ongelmat eivät ole hänen päänsä tai kehonsa sisäisiä, vaan liittyvät aina tavalla tai toisella inhimilliseen kulttuuriin ja yhteistyöhön muiden ihmisten kanssa. Nykyaikainen geeni- ja aivotutkimus ovat luultavasti niin suosittuja juuri siksi, että ne ohjaavat monet yhteiskunnalliset ja muutkin tärkeät ongelmat yksilön aivojen ja geenien ongelmiksi, mikä vapauttaa poliitikot ja muut päätöksentekijät vastuusta.

Mikään sairaus tai epäterveisiin elämäntapoihin liittyvä ongelma ei ole pelkästään yksilön asia, vaan koskettaa koko ihmisyhteisöä, joka omilla toimillaan voi lisätä tai kaventaa poikkeavan yksilön toimintamahdollisuuksia. Geenimääritykset ja aivotoiminnan tutkimus eivät yksinään voi ratkaista yhtään ihmisen sairauksiin, elämäntapoihin, diagnosointiin tai  kuntoutukseen liittyvää ongelmaa -- puhumattakaan siitä, että nämä tieteenhaarat voisivat sellaisenaan auttaa kehittämään parempia ihmisiä tai toimivampia ihmissuhteita. Tiede on vain osa ihmisen kulttuuritoimintaa eikä se voi mitenkään yksinään luoda perustaa ihmisen hyvinvoinnille ja terveille elämäntavoille. Tähän tarvitaan koko inhimillistä kulttuuria monimuotoisuudessaan.

Jälkikirjoitus

Vähän ennen tämän artikkelin painoonmenoa molemmat ihmisen genoomia määrittäneet tutkijaryhmät julkaisivat uuden arvion ihmisen geenien määrästä. Tämän arvion mukaan ihmisellä on vain noin 25 000 - 40 000 geeniä, mikä ei juuri eroa joidenkin kasvien tai bakteerien geenimäärästä. Tuloksen tulkinta osoittaa mielenkiintoisella tavalla tutkimusalueen teoreettista epämääräisyyttä: Perimä-ympäristö -vastakkainasettelun pohjalta toiset tutkijat (perimän kannattajat) ovat olleet pettyneitä siitä, ettei ihmisen kaikille ominaisuuksille löydy varmaankaan omaa geeniä, mutta katsovat kuitenkin pienemmän geenimäärän tarjoavan entistä paremman maalitaulun geneettisille täsmälääkkeille. Toiset (ympäristön korostajat) taas katsovat juuri tällaisten mahdollisuuksien vähentyneen ja ovat olleet innoissaan kuvitellessaan tuloksen osoittavan juuri ympäristön merkityksen ihmisen erilaisten piirteiden  aiheuttajana. Tässä artikkelissa esitellyn näkemyksen mukaan kumpikin osapuoli on aivan yhtä väärässä: Jos ihmisen  ominaisuudet ovat suhteita eivätkä sijaitse muista ihmisistä  irroitetussa yksilössä,  on selvää, että niiden "syynä" voi aivan  yhtä vähän olla jokin kemiallinen yhdiste kuin "ulkopuolinen" ympäristö.

Viitteet

Dawkins, R. (1976) The Selfish Gene. Oxford: Oxford Uni. Press.

Järvilehto, T. (1994) Ihminen ja ihmisen ympäristö. Systeemisen psykologian perusteet. Oulu: Pohjoinen, 1994.

Järvilehto, T. (1995) Mikä ihmistä määrää? Ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulutuksesta. Oulu: Pohjoinen, 1995.

Järvilehto, T. (2000) The theory of the organism-environment system: IV. The problem of mental activity and consciousness. Integrative Physiological and Behavioral Science, 35: 35-57.

Swift, J. (1726/1969) Gulliverin retket. Helsinki: Tammi.