Hannu Soini

luku on julkaisusta Soini, H. (1997) Johdatusta kasvatuspsykologian kysymyksiin. Opintomoniste.Avoin yliopisto

5. Leikin psykologia

5.1. Mitä leikki on

Leikin tutkimus alkoi maailmanlaajuisesti 1800 - luvun puolenvälin jälkeen. Tutkimuksen perustana oli lähinnä Darwinin evoluutioteoria, jonka seurauksena myös ihmisen lajityypilliset piirteet herättivät kasvavaa kiinnostusta. Tämän seurauksena syntyi kirjava kokoelma ns. klassisia leikkiteorioita, joissa leikkiä selitettiin milloin ylimääräisen energian purkamisena, lajikehityksen vaiheiden toistamisena yksilönkehityksessä, virkistyksen hankkimisen keinona arjen puurtamisen vastapainona tai esiharjoitteluna tulevaisuudessa tarvittavien taitojen kehittymisessä.(Groos,1899) Groosin teoriaa lukuunottamatta edellä esitetyt eivät olleet varsinaisia teorioita, pikemminkin yrityksiä määritellä leikki lyhyesti. Klassiset leikkiteoriat ovat kuitenkin siinä mielessä tärkeitä, että arkiajattelussa käsitys leikistä perustuu nimen omaan niihin. Kasvattajatkaan eivät juuri tunne modernien leikkiteorien kuvauksia leikin olemuksesta kuin pinnallisesti. 1900-luvulla kehityspsykologian eteneminen loi uudenlaista perustaa myös leikin psykologiselle tutkimukselle. Modernit leikkiteoriat korostavat leikin merkitystä lapsen psykologisten rakenteiden muovaajana. Leikin olemusta ei voida ymmärtää ellei tarkastella lapsen kehityksen erityisluonnetta. Tärkeimmät ns. modernit leikkiteoriat ovat Piaget’n kognitiivinen leikkiteoria. psykodynaamiset käsitykset leikistä sekä kulttuurihistoriallinen käsitys leikistä. Niiden esittelyyn ei tässä paneuduta lähemmin. Sen sijaan seuraavassa tarkastellaan leikin tutkimuksen laajempia suuntauksia suomalaisen leikintutukimuksen kautta.

5.2. Suomalaisen leikintutkimuksen suuntauksia

5. 2.1. Leikkikeskustelun viriäminen Suomessa

Suomessa ei voida puhua leikintutkimuksesta vielä 1800-luvun puolella. Tosin leikki herätti meilläkin kiinnostusta, mutta leikki ymmärrettiin lähinnä työn vastakohtana, "syyttömänä huvituksena", jonka liiallinen harrastaminen ei ollut ihmiselle kuitenkaan hyväksi. Lönnrot toteaa v.1837 leikistä seuraavaa:

"Kauniit ilot, leikit ja huvitukset ovat rasitusten jälkeen virvoittavaisia. Kohtuullisesti nautittuna ne kartuttavat sekä ruumiin että mielen hyvää, panevat veren ja muut nesteet paremmin liikkeelle. Töistä päästyä sopii itsekunki ilahutella itseänsä ja toimittaa muillenki, erittäin lapsille ja nuorelle kansalle syyttömiä huvituksia" (Lönnrot,1837). Suomalaisen talonpojan Koti-lääkärikirjassa vuonna 1856 Lönnrot varoittelee liiallisesta leikkimisestä näin: "Itsekullaki iällä owat huvituksensa. Hypyt, tanssit, moninaiset kisat, ja leikit, kiekan ja pallon nakkelot, lymyiset, hiipat j.n.e. Owat kyllä syyttömiä ja somia huwituksia nuorukaisille, jos waan katsotaan, ettei mitään tapaturmaista wahinkoa sattuisi ja ettei niitä ylimäärin pitkitetä, tahi ettei mitään tarpeellista työtä niiltä wiiwytetä."(Lönnrot,1981) Kasvatuskeskusteluissa leikkiä arvioitiin sen mukaan, missä määrin sen avulla voidaan ihmisiä kasvatttaa työhön, kuriin sekä irti suomalaisten paheista, kuten saamattomuudesta, huonosta järjestyksenpidosta ja likaisuudesta. (Vilkuna,1946) Myös hoksavuutta ja karaistusta pyrittiin kehittämään kiusoittelu- ja härnäysleikeillä. Tunnettu on myös Uno Cygnaeuksen ja J. V.Snellmannin kiista leikin merkityksestä kasvatuksessa. Cygnaeushan oli vieraillut Saksassa 1858-59 ja saanut vaikutteita Fröbeliläisestä varhaiskasvatuksesta ,jossa korostettiin leikkiä kasvatuksena työhön. Ajatus kiukutti Snellmannia, jonka mielestä työ ja leikki ovat toistensa vastakohtia. Työ on aina rasittavaa ja luonnostaan pakkoa, Sanoi Snellman. Siksi lastakin joudutaan pakottamaan työhön. Työtä ei saa muuttaa leikiksi, eikä leikkiä työksi. Leikki on ja sen tulee olla huvia. Siksi lapsi leikkiköön, kunnes kestää työtä. (Nurmi, 1980).

5.2.2. Kulttuuriantropologinen ja kansatieteellinen leikintutkimus.

Leikki kulttuurina Suomalainen leikintutkimus käynnistyi vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Vuonna 1916 Helsingin yliopiston estetiikan ja nykykansain kielten professori Yrjö Hirn julkaisi pienen teoksen nimeltä " Barnlek". Teos ilmestyi suomeksi 1918, ranskaksi 1926 ja italiaksi 1929. Hirn toimi esteetiikan tutkijana ja hänen pääteoksenaan voidaan pitää vuonna 1900 julkaistua "Origins of art". Hirn oli kiinnostunut taiteen alkuperästä ja sitä kautta hän päätyi tutkimaan myös leikkiä. Vaikka Hirn itsekin tarkoitti teoksensa ennen kaikkea maallikoille ja hieman vähätteli Barnlek- teoksen tieteellistä arvoa, niin Hirnin teosta voidaan pitää erittäin mielenkiintoisena suomalaisen leikintutkimuksen näkökulmasta. Hirnin leikkikäsityksessä on eittämättä vaikutteita Groosin esiharjoitteluteoriasta. Erityisesti Hirn kuitenkin korostaa leikin sivistyshistoriallista ja kulttuurievolutionääristä näkökulmaa.

"Tuskinpa voidaan meidän aikanamme kirjoittaa täydellistä sivistyshistoriaa suomatta siinä omaa lukuaan leikkkikaluille; eikä käyne järjestäminen täydellistä historiallista museota myöntämättä ainakin muutamia lasikkoja esineille jotka valaisevat lasten leikkejä ja askarruksia... ja elleivät oopineet erikoisuurijat ole vielä täysin arvostaneet näitä pieniä lapsellisia tutkimuksen esineitä, niin riippuu se kaiketi vain siitä, että leikkikaluilta puuttuu se arvokas ikävyys, joka enemmän kuin mikään muu houkuttelee tieteen tantereilla liikuskelevia surullisen hahmon ritareita.(Hirn,1916 s.8)

Hirn ei ole kiinnostunut leikistä pelkästään lasten toimintana, vaan ennen kaikkea ihmisen toimintana. Hirnin mielestä taiteen alkuperää selvitettäessä ei voida ohittaa leikkiä. Leikki on kehkeytymätöntä taidetuotantoa, jolla on selvät yhteydet kypsään taidetoimintaan ja jolta ei siksi puutu yleisesteettistäkään mielenkiintoa. (Rantavaara,1979). Jos taiteen ja leikin välillä on läheinen yhteys niin ,mistä sitten kehittyy leikki. Tähän kysymykseen Hirn varoo antamasta yksinkertaista ja yksiselitteistä vastausta. Hirn yhtyy Kantin, Schillerin,Spencerin ja Groosin teorioihin siinä, että taiteen luomisella ja leikillä on yhteisiä alkujuuria, hän suhtautuu tietyin varauksin heidän ajatuksiinsa leikin ja taiteen enemmästä samastamisesta.Jossain mielessä kaikkea taidetta voidaan nimittää leikiksi. Mutta taide on aina myös paljon muuta ja paljon enemmän.(Rantavaara, 1979) Teoksessa on kuitenkin perusteellisia katsauksia leikeistä ja leikkivälineistä tehtyihin aikaisempiin kenttätutkimuksiin. Näiden tutkimusten perustella Hirn osoittaa vakuuttavasti leikin yheyden aikuisten työhön ja askareisiin sekä erilaisiin uskonnollisiin ja mytologisiin riitteihin. Leikin ja ihmisen muiden toimintojen suhde on läheinen.( Hirn, 1916, Rantavaara,1979).

Hirnin kirja hauskasti ja elävästi kirjoitettu. Se on varustettu runsain kirjallisuusviittauksin, sillä teos perustuu lähinnä englannin- ja ranskankieliseen kirjallisuuteen. Hirn pohtii mm. monien nykyaikaisten lelujen historiaa ja leikkien merkillistä säilymistä vuosisatojen yli lähes muuttumattomina eri kulttuureissa. Hirnin mielestä leikit ja leikkivälineet ilmentävät kutakin aikaa ja aikakautta, vaikka niiden ulkonainen muoto saattaa olla sama. Hirn pohtii laajasti mm. pallopelien historiaa ja sen funktioita. Hän ei hyväksy käsitystä, että pallopelit symbolisoisivat pelkästään taistelua ja kamppailua, vaikka niiden historiasta löytyy tällasiakin ulottuvuuksia. Hirn osoittaa, kuinka ensimmäiset pallopelit ovat olleet kiintymyksen ja rakkauden osoittamisen välineitä. Pallo on osoitettu sille, josta on oltu kiinnostuneita tai , jolle on haluttu osoittaa rakkautta ja kiintymystä. Hirn ehdottaa tässä yhteydessä psykologialle mahdollisuuksia tutkia palloleikkeihin liittyvää symboliikkaa tarkemmin ja esittelee eräiden tutkijoiden käsityksiä palloleikkien ja muidenkin leikkien merkityksestä minä-tajunnan avartumisessa ja kuinka pallo toimii eräänlaisena tahdonvoiman ulkoutumana.

Samoin aikuisten toimintojen ja leikkien väliset suhteet ovat vaihdelleet eri aikakausina. 1700-luvun jupit leikkivät kyykkyhippaa tai puuhippaa Italiassa tai Ranskassa kaupunkien puistoissa, Napolenonin kerrotaan kisailleen Josephinen kanssa rosvoa ja kiinniottajaa leikkien. Leikkivälineet ovat kyenneet kantamaan historian aikakausien yli ideoita, joista vasta myöhemmin on tullut aikuisten vakavampien toimintojen osatekijöitä. Lentokoneen idea on keksitty jo tuhansia vuosia sitten leijojen ja liidokkien muodossa. Kompassi on ollut alun perin leikkikalu, ruuti ilotulitusväline. Kaiken tämän perusteella Hirn puhuu vakavasti leikin tutkimuksen tärkeydestä kulttuurin kehityksen ja ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi. Leikkivälineet ovat historiallisia muistomerkkejä ja lasten leikkikulttuuri eräänlaista alakulttuuria, joka säilyttää sivistyshistorian mukana sellaista, mikä muutoin unohdettaisiin ja kadotettaisiin. Tämä johtuu Hirnin mukaan siitä äärimmäisestä ankaruudesta ja lähes uskonnollisesta hartaudesta, jolla lapset pitävät kiinni leikkien säännöistä tai sanontatavoista, joiden merkitystä he eivät aina edes ymmärrä tai, jotka ovat jo vuosisatoja sitten unohdettu.

Hirn kuitenkin pelkää leikin katoamista ja leikkikulttuurin tuhoutumista. Tämä vaara saattaa joistakin tulevan oudolta suunnalta, mutta annetaan Hirnin itsensä kertoa:

" Kaikessa näennäisesti turhanpäiväisessä pienuudessaan ovat leikit kyenneet pysymään kohoilla myrskyissä, jotka ovat murskanneet mahtavia ja tärkeitä laitoksia. Niistä on sanottu, että ne ovat eläneet kauvemmin kuin tasavallat ja keisarikunnat, ja otaksuttavaa on, että ne tulevaisuudessakin onnellisesti suoriutuvat monista suurista mullistuksista - mikäli vain voisi niiden uskoa kykenevän säilymään hengissä sen innostuksen käsissä, millä kasvatustieteilijät ovat viime aikoina alkaneet toimia niiden kehittämiseksi ajanmukaiseen kasvattavaan suuntaan. Lasten leikeissä on nimittäin aina jotakin salaperäisen arkaa, eivätkä aikuiset voi kovin paljon puuttua niihin, hävittämättä kosketuksellaan niiden ikivanhoja alkuaineita. ( Hirn,1916 s.65)

Hirn oli tutkijana enemmän arvostettu ulkomailla kuin Suomessa ja tilanne on ilmeisesti sama edelleen. Joka tapauksessa Hirnin laajat ja perustavanlaatuiset leikkiä koskevat kysymyksenasettelut jäivät Suomessa suurempaa huomiota vaille. Ulkomailla Hirnin teos sai hyvin suopean ja kiittävän vastaanoton.(Rautavaara, 1979). Kulttuuriantropologinen ja kansatietellinen leikintutkimus on Suomessa kaiken kaikkiaan ehkä mielenkiintoisin alue. Hirnin jälkeen kiinnostus suuntautui lähinnä maamme oman leikkiperinteen tutkimiseen(Virtanen,1981)

Lönnqvistin mukaan leikkikalut kertovat yhteiskunnan muuttumisesta, joka puolestaan muuttaa lasten leikkikaluja ja niiden tarkoitusta. Tämä koskee nimenomaan niitä leikkikaluja, jotka aikuiset määrittelevät leikkikaluiksi ja joita he valmistavat kaupallisesti.(Lönnqvist,1981)

Leikkikalujen kaupallinen valmistus alkoi, kun aikuiset havaitsivat lasten matkivan leikeissään aikuisten toimintaa. Tämä merkitsi sitä, että aikuiset anastivat leikkikalun palvelemaan kasvatuksellisia päämääriään. Aikuisten toiveiden heijastuminen leikkikalujen valmistukseen on johtanut niiden idealisointiin. Leikkikaluissa esitetään vain yhteiskunnan ihanteita,ne ovat pakoa todellisuudesta, elämää ilman katastrofeja, surua, murhetta, onnettomuksia, kuolemaa, sairautta ja vanhuutta, mutta myös ilman tunne-elämää.(Lönnqvist, 1981). Lönnqvistin mukaan aikuisten tarjoama suojattu maailma ei kykene kokonaan hävittämään sitä luovaa mielikuvitusta, joka saa leikkikalut elämään todellista elämää. Tämä johtuu siitä, että lapsi ei lopulta tarvitse niin paljon leikkikalua kuin aikuinen kuvittelee. Lapsi kykenee ilman leikkikalua olemaan aikuinen, ennen kaikkea ihminen; aikuinen ei sen sijaan kykene leikkikaluista huolimattta todellisuudessa palaamaan lapsuuteen. Lapselle leikkikalu voi olla avain todellisuuteen, aikuiselle leikkikalu on epätodellinen, avain pois todellisuudesta.(Lönnqvist,1981)

5.2.3. Sosiologinen leikintutkimus

Kulttuuriantropologisen ja kansatietellisen leikintutkimuksen kanssa samoille linjoille asettuu myös Rafael Helanko, jota voidaan pitää sosiologisen leikintutkimuksen edustajana Suomessa. Helanko julkaisi 1970-luvulla lasten pihaleikkejä koskevat yksityiskohtaiset ja perustelliset tutkimusraportit. (Helanko,1969, 1973,1975,1976). Myöhemmin Helanko julkaisi vielä teoksen Ihminen leikki (1980), jossa hän varsin rohkeasti ja omaperäisesti pohtii leikin olemusta. Tässä teoksessa Helanko yhtyy monissa kohdin kulttuurihistorioitsija Huizingan(1967) näkemyksiin leikin merkityksestä kulttuurissa, mutta menee ehkä vielä pitemmälle leikkiä koskevissa johtopäätöksissään. Kun Huizinga etsii leikkiaineksia eri aikakausien aikuiskulttuurista, Helanko lähestyy kysymystä kulttuurisaation lisäksi yksilön kehityksestä käsin. Helanko tarkastelee rinnakkain kultturisaatiota, kulttuurin kehitystä sekä sosiaalistumista , yksilön kehitystä. Molempien kehityksen alkuvaiheeseen kuuluu leikki, joka siten on perusta sekä kulttuurin että yksilön kehityksessä. Myöhemmin leikki ilmenee molemmissa edelleen, mutta piiloasuisena.(Helanko,1980). Helangon ajattelutapa johtaa hyvin mielenkiinotisiin käsityksiin leikin merkityksestä ja mahdollisuuksista aikuisen elämälle. Hänen mielestään leikki on primaari sieluntila, johon vapaa ihminen pyrkii. Kulttuuri synnyttää kuitenkin sekundaarisia toimintoja, jotka estävät yksilöä leikkimästä. Helangon mielestä elämän mielekkyys sisältyy leikkiin.

Helanko pohtii myös kasvatuksen vaikutuksia leikkiin. Hänen mielestään esim. yliopiston idea on aikanaan perustunut vapaan leikin idealle: vapaudelle tehdä ja tutkia, mikä itseä kiinnostaa. Nykyinen opiskelujärjestelmä ja koululaitos omaa Helangon mielestä kahdet kasvot. Virallinen ja keinotekoinen opetusjärjestelmä, joka rajoittaa vapautta ja estää aitoa oppimista. Sen lisäksi koulutusjärjestelmä tuo samanikäiset yhteen, jolloin syntyy epävirallinen organisaatio, jossa leikki (ja aito oppiminen H.S.) on mahdollista. Helanko kuitenkin varoittelee kasvatuksen lonkeroiden ulottamista tähän epäviralliseen puoleen. Mieluummin koulu pitäköön kahdet kasvot.(Helanko,1980).

5. 2.4. Psykologinen leikintutkimus

Psykologinen ja kasvatuspsykologinen leikintutkimus on edellä esitettyihin kysymyksenasetteluihin nähden ollut Suomessa varsin varovaista ja hajanaista. Oikeastaan tämä leikintutkimuksen alue alkoi kehittyä vasta 1970-luvulla. Varsinaisesti ei ehkä voida puhua mistään suuntauksista psykologisessa leikintutkimuksessa, mutta eri yliopistojen ja tutkijoiden välillä on kuitenkin eroja painotuksissa. Tampereen yliopiston psykologian laitoksella leikkiä on tutkittu lapsen kehitysympäristön näkökulmasta. Tätä tutkimusta voisi luonnehtia ympäristöpsykologiseksi tai ekologiseksi leikintutkimukseksi. Tutkimuksissa on selvitetty kaupunkiympäristöä lapsen leikkiympäristönä, kaupungin ja maaseudun eroja leikkiympäristöinä sekä aikusen mahdollisuuksia edistää leikkiä ja leikkiperinnettä. Tutkimuksen raporteista päätellen kasvattajat eivät ehkä ole ainoita syyllisiä leikin katoamiseen niin kuin edellä esitettyjen leikkiperinteen tutkijoiden ja sosiologien tutkimuksista voisi päätellä. Kaupunkiympäristö sinällään ehkäisee leikkiä ja leikkiperinteen säilymistä rajoittamalla lasta vapaasti laajentamasta omaa toimintaympäristöään. Kaupunkisuunnittelu ja liikennejärjestelyt luovat leikin etenemiselle liian tiukata rajat. Myös suuret lapsiryhmät estävät pitkäjännitteisten leikkien syntymistä. Mielenkiintoinen on myös Setälän tutkimus, jonka mukaan leikkiperinteen siirtyminen edellyttää sitä, että se siirtyy lapselta lapselle. Aikuisen mahdollisuudet edistää ikään kuin keinotekoisesti leikkiperinnettä olisivat rajallisia (Setälä,1976).Valitettavasti tämä leikintutkimus näyttää jollain lailla pysähtyneen, koska viime aikoina mitään uutta siltä alueelta ei ole julkaistu. Jyväskylässä suoritettu leikintutkimus on lähtenyt liikkeelle traditionaalisesta kehityspsykologisesta ajattelutavoista. Leikkiä on tutkittu mm. lasten kehitysdiagnostiikan näkökulmasta(Liikanen1968). Myöhemmin leikin tutkimus suuntautui enemmän psykologis-pedagogisiin kysymyksiin. Merkittävin tämän alueen tutkija on eittämättä Aili Helenius, joka on pyrkinyt luomaan teoreettista perustaa päiväkotien leikkipedagogiselle toiminnalle. Väitöskirjassaan (Helenius,1982) "Roolileikki ja lapsen suhteet" esitellään Suomessa ensimmäistä kertaa perusteellisesti psykologisen ja pedagogisen leikintutkimuksen uusimpia kansainvälisiä suuntauksia ja niistä ennen kaikkea toiminnan teorian näkemyksiä leikistä. Helenius on nostanut keskusteluun myös leikin aseman päiväkodeissa ja lapsen varhaiskehityksessä. Suomalaisessa leikkitoiminnassa on lisäksi alue , joka julkaisujen puolesta on lähes valkea läikkä, mutta jolla on suuri käytännöllinen ja soveltava merkitys. Kliinisen psykologian ja lasten psykoterapian piirissä käytetään leikkiä tietyssä ikävaiheessa välineenä lasten diagnostiikassa ja lasten psykoterapiassa. Tältä alueelta on seovellutusalueen laajuuteen ja määrän nähden tehty tieteellistä tutkimusta ja raportointia erittäin vähän. Silloinkin kun suomalaiset kirjoittavat ns. leikkiterapiasta, he yleensä referoivat ulkomaisia auktoriteetteja. Itse asiassa voi kysyä, mitä tästä asiantilaasta seuraa leikin psykoterapeuttisen soveltamisen tietellisyydelle. Jo tällä hetkellä on nähtävissä, kuinka leikkiterapiasta puhutaan ikään kuin se olisi itsenäinen hoitomuoto. Näin ei varmaankaan voi olla. On olemassa vain lasten psykoterapiaa, jossa leikkiä käyteään terapiavälineenä. Puheet itsenäisestä leikkiterapiasta viittavaat lähinnä leikin manipulatiiviseen käyttöön periaattella:"ensin vähän leikitään ja sitten harjoitellaan r:ää". Leikin manipulatiivinen käyttö on toki mahdollista psykoterapeuttisessa ja kliinisessä työssä aina, ellei toiminnan perusteista keskustella ja ellei niitä tietellisesti tutkita ja perustella.

5.3. Leikin tutkimuksesta ja soveltamisesta

Edellä esitetyn perusteella voidaan todeta, että Suomessa on leikin tutkimuksen traditioita, mutta myös monia ongelmia. Tieteellisen tutkimuksen resurssit ovat vähäisiä, joten tutkimus on kilpailemassa monien ns. vakavampien tutkimusaiheiden kanssa. Niinpä leikintutkimukselle näyttää olevan ominaista, että se on useimmille tutkijoille jonkinlainen sivuteema tai harrastus, johon on joksikin aikaa paneuduttu, mutta siirrytty sitten vakavampiin teemoihin. Yhtenä selityksenä saattaa olla se, että leikin tutkimus osoittautuu herttaisesta olemuksestaan huolimatta käytännössä erittäin vaikeaksi alueeksi. Tämä näkyy hyvin myös kansainvälisissä leikkiä koskevissa julkaisuissa. Monet leikkiä käsittelevät teokset alkavat hyvin lupaavasti puhuen leikin tutkimuksen tärkeydestä ihmisen toiminnan ymmärtämisessä. Kuitenkin jo johdannon loppupuolella myönnetään, että leikin tutkimus on vaikeaa, koska enmme oikeastaan oikein tiedä mitä leikki on ja voidaanko sitä koskaaan tarkasti määritellä.(Bruner, Sylva and ,1976, Smith, 198 ). Leikkitutkimus edellyttäisi perusteellista selvitystä leikkitoiminnan luonteesta ja leikin tarkastelua kiinteästi evoluutioprosessiin ja kulttuurihistorialliseen kehitykseen kytkeytyneenä.

Suomalaista leikintutkimusta uhkaa leikin ja lapsuuden ylipsykologisointi, joka näkyy suomalaisessa leikkikeskustelussa. Tätä keskustelua näyttää ohjaavan ns. yleinen mielipide, jonka mukaan leikki on joko "kehittävää" tai "haitallista". Tutkijoiden näyttää olevan kovin vaikea osallistua tällaiseen keskusteluun, joka itse asiassa yksinkertaistaa leikkiä ja aliarvioi sen merkitystä ihmisen toiminnan ymmärtämisessä. Leikistä halutaan tietoa avoimesti tai peitellysti lapsen manipuloimiseksi tiettyjen ajattelutapojen mukaisiksi. Leikkiä ei arvosteta sinällään, ainoastaan välineenä. Hyvänä esimerkkinä tästä on keskustelut Barbie-nukeista, sotaleluista ja väkivaltaleikeistä ja niiden kieltämisestä. Leikkiin kohdistuva moralismi on mielenkiintoinen osa leikkikeskustelua. Ilmeisesti leikkiin ja lapsuuteen on helppo sijoittaa sitä ahdistusta ja epävarmuutta, joiden kanssa aikuiset joutuvat tänä aikana elämään. Ajatus siitä, että seuraava sukupolvi voisi elää kasvatuksen ansiosta sodasta vapaana ja turvallista elämää on vanha, kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Ihmisen kehityksen perusta on kuitenkin siinä kulttuurihistoriallisessa vaiheessa, johon hän syntyy. Lapsi kasvaa kiinni tähän yhteisöön alusta alkaen. Siten emme voi poistaa sotaleikkejä emmekä sotaleluja ennen kuin ne poistuvat meidän todellisuudesta. Barbie-nuken korostunut seksuaalisuus ja kaupallisuus kertovat, kuten Bo Lönnqvist selkeästi osoittaa, siitä mitä aikuiset arvostavat ja korostavat. Siten Barbie- nukkea muistuttava äiti ei voi mitään sille, että lapsi ei halua nukekseen 1900-luvun alun "luutamummoa", vaan Barbie-nuken. Elektroniikasta ja tekniikasta kiinnostuneen ja sen parissa elävän isän on turha kieltää lapseltaan tietokonepelejä luovuuden tukahtumisen nimissä. Oikeita pommeja valmistavan kasvattajan kaksinaismoralismi tulee räikeästi esille siinä, että hän (hyväpalkkainen kun on) ostaa lapselleen kehittävän puulelun, jottei lapsesta tule militaristia.

Ns. yleisen mielipiteen mukaisia ajatuksia leikistä seuraavat helposti pedagogit ellei heillä ole yhteyksiä leikintutkimukseen. Syntyy helposti hyvin mekanistinen käsitys leikintutkimuksen tehtävistä. Sen tulee antaa tietoa leikistä, jotta lasten kasvatus olisi "tieteellisempää". Tutkimuksen avulla kehitellään itse asiassa toimintatapoja, joilla lasten manipulaatio tulee helpommaksi. Itse en usko, että leikin katoaamiseen olisi syynä kasvattajien halu manipuloida ja valloittaa lapsuus. Kysymys on tietenkin paljon laajemmista yhteiskunnallisista taloudellisista ja poliittisista ratkaisuista. Sen seurauksena yhteiskunnan toimintoja on rajusti muutettu, jolloin seuraukset näkyvät mm. lasten kehityksessä. Ilmeisesti Suomessa olisi välttämätöntä lisätä leikintutkijoiden yhteistyötä ja pyrkiä luomaan todellisia leikintutkijoiden tiedeyhteisöjä. Tässä olisi ehkä yksi tehtäväalue kasvatuspsykologialle. Suomessa ei myöskään riittävästi tunneta kansainvälistä leikintutkimusta.