Jazzin historia 1

'...into the Jazz Age'


Jazzin syntymä

Vaikka jazz todennäköisesti syntyikin samanaikaisesti eri puolilla Yhdysvaltoja, sen kehtona pidetään usein New Orleansia, joka toimi 18. ja 19. vuosisadalla tehokkaana kansojen ja kulttuurien sulatusuunina. Kaupungin monikulttuurinen ilmapiiri ja asema kauppa- ja viihdesatamana oli omiaan tarjoamaan kasvualustan jazzin varhaiselle kehitykselle. Lousianan historia Ranskan siirtomaana oli jättänyt pysyvät jälkensä kaupungin kreolikulttuuriin, joka antoi oman silauksensa varhaiseen jazziin.  New Orleansissa angloamerikkalaiset ranskalaiset ja länsi-afrikkalaiset musiikkikultturivaikutteet yhdistyivät ainutlaatuiseksi sekametelisopaksi, joka haki vertaistaan 1800-luvun Amerikassa.

New Orleansin huvitoiminta keskittyi 19. vuosisadan lopussa Storyville-nimisen ilotalokorttelin tiimoille. Ilotaloissa riitti keikkaa viihdytyskykyiselle pianisteille (osa toimi myös sutenöörinä). Tasatahtinen pianoviihde kehkeytyi vähitellen synkopoiduksi ragtimeksi ja varhaiseksi pianojazziksi. Kaupungin ranskalais-afrikkalaiset karnevaalit tarjosivat puolestaan esiintymis- ja kilpailumahdollisuuksia soittokunnille, joille oli tarjolla yllin kyllin sotilassoittimia kilpailukykyiseen hintaan. Tapana oli myös soittaa hautajaissaattueissa; muodollisemman menomatkan jälkeen bändit irroittelivat kotimatkalla hyödyntäen afrikkalaissukuista kollektiivista improvisointia ja afrolatinalaisperäistä polyrytmiikkaa. Soittotilaisuuksia riitti niinikään jokilaivoilla ja tanssitilaisuuksissa.

Blues tarjosi jazzille modaalisen ja ekspressiivisen perustan. Uuden musiikkityylin rakenteet taas napattiin marsseista, Tin Pan Alleylta ja ranskalaisista seuratansseista. Jazz oli alusta alkaen improvisoitua musiikkia, joka perustui vakiintuneisiin sävellysmuotoihin ja yhdisteli eurooppalaisperäisiä soittimia ja rakenneideoita afrikkalaisperäisiin rytmeihin, melodiankäsittelyyn ja sointiväreihin.

1880-luvulla New Orleansissa vaikutti monta varhaista jazzyhtyettä, joiden korostettu rytmikka juontui marssi- ja karnevaalimusiikista, varhaisesta ragtimesta ja bluesista. Legendaarisin näistä oli "Buddy" Boldenin bändi. Bolden vakiinnutti kornetin varhaisen jazzin soolosoittimeksi ja hänen yhtyeensä toimi esikuvana jazz-kokoonpanolle, johon kuului kornetin lisäksi klarinetti, pasuuna, kontrabasso (toisinaan tuuba), kitara (aluksi banjo) ja rummut. Boldenilta ei jäänyt äänitteitä: hänen uransa katkesi sairastumiseen 1907. Muita varhaisia jazzin kehittäjiä olivat Boldenin leivissä aloittanut bändiliideri-pasunisti "Kid" Ory, kornetisti Freddie Keppard, klarinetisti Sidney Bechet sekä ennen kaikkea Joe "King" Oliver, jonka Creole Jazz Band teki tunnetuimmat New Orleans-jazziksi luettavat äänitykset vuonna 1923.

USA:n merivoimat sulkivat Storyvillen 1917 moraalisesti vahingollisena (todennäköisesti syystäkin), mikä sai muusikot hakeutumaan jokea ylöspäin Memphisiin, St. Louisiin ja muihin suuriin kaupunkeihin. Tämä kehitys ennakoi suurempaa mustan väestönosan muuttoliikettä etelästä pohjoiseen, mikä oli synnyttävä mustat ghetot ja niissä kaikuvan urbaanin afroamerikkalaisen musiikin. Jazzin maantieteellinen keskus siirtyi samalla New Orleansista Chicagoon ja New Yorkiin, joissa uusi musiikki iski pian "jazz agen" nimellä ristittävän ajanjakson hermoon.
 

New Orleans-jazz


"King" Oliverin yhtye aloitti keikkailun Boldenin manttelinperijänä New Orleansissa, mutta siirtyi Chicagoon 1918. Jo New Orleansissa Oliver oli kehittänyt luonteenomaisen tyylin, johon liittyi nopea vibrato, erilaisten ilmaisullisten sointien hyödyntäminen, melodinen sujuvuus ja bluesista juontuva surumielisyys. Oliver vakiinnutti monia jazz-kornetin/trumpetin tyylikikkoja; näihin lukeutui mm. "growlin" ja erilaisten sordiinojen käyttö äänenvärin varioimiseksi. "King" Oliverin bändissä löi itsensä läpi varhaisen jazzin suurin nimi, Louis Armstrong, joka sai kutsun liittyä Oliverin riveihin heinäkuussa 1922 ja aiheutti sensaation Creole Jazz Bandin toisena kornetistina.

Louis Armstrong oli aloittanut muusikon uransa poikakodissa, johon hän joutui ammuttuaan pikkupoikana juhlahumussa ilmaan. Lapsineron maineen saanut Armstrong soitti vapauduttuaan aluksi New Orleansin jokilaivoilla ja Kid Oryn bändissä. Kutsun käytyä hän muutti Chicagoon ja soitti "King" Oliverin ja tulevan vaimonsa Lillian Hardinin rinnalla Creole Jazz Bandissa, kunnes lähti nuorikkonsa ehdotuksesta luomaan omaa uraa New Yorkiin 1924 Fletcher Hendersonin orkesteriin. Palattuaan seuraavansa vuonna Chicagoon Armstrong perusti vaimonsa kanssa kuuluisimmat levytyskokoonpanonsa, jotka tunnettiin nimillä Hot Five ja Hot Seven. Merkittäviä olivat myös pianisti Earl "Fatha" Hinesin kanssa tehdyt levytykset, joita pidetään duojazzin klassikkoina. Armstrongin ura jatkui nousujohteisena ja vei pian Broadwaylle, elokuviin ja populaarimusiikin tulkiksi; hän oli ensimmäinen ilmaisuvoimainen jazz-laulaja ja keksi (tarinan mukaan vahingossa, unohdettuaan sanat) scat-laulun. Armstrongin laulutapa oli tärkeä esikuva jazzvaikutteisille croonereille.

Kolmas tärkeä Chicagoon kotiutunut New Orleans-nimi oli jazzpianon isänä pidetty Jelly Roll Morton, bordelleista uransa aloittanut pianisti-säveltäjä, jonka 1920-luvulla Red Hot Peppers-kokoonpanon kanssa levyttämiä raitoja pidetään varhaisen jazzin kulminoitumana. Morton oli värikäs hahmo, joka kierteli 1920-luvun alussa länsirannikkoa toimien pianistia, vedonvälittäjänä ja viihdealan sekatyömiehen tehtävissä. Hän asettui Chicagoon 1923, ja teki vuosien 1926-30 aikana 175 levytystä, joista lähes 90 Red Hot Peppersin kanssa. Yhtyeen kokoonpano oli pitkälti sama kuin Creole Jazz Bandin, muusikoihin lukeutuivat mm. "Kid" Ory, Sidney Bechet, Johnny Dodds, Johnny St. Cyr ja Zutty Singleton. Mortonin ura - samoin kuin King Oliverinkin - koki inflaation laman kourissa. Morton kuoli Los Angelesissa lähes unohdettuna vuonna 1941. ("King" Oliver työskenteli uransa loppuvaiheessa hedelmäkauppiaana ja talonmiehenä. Hän kuoli 1938.)

Minkälaista musiikkia nämä varhaisen jazzin jättiläiset (Oliverin kohdalla tämä on otettava kirjaimellisesti) tekivät? Klassiselle New Orleans-jazzille on tyypillistä enemmän tai vähemmän vakiintunut Tin Pan Alley- tai blues-säkeistömuoto, jossa aluksi kornetti soittaa lievästi varioidun teeman (melodian), jota klarinetti koristelee ja pasuuna "kommentoi", seuraa kollektiivisesti improvisoitu soolosäkeistö ja lopussa palataan teemaan, enemmän tai vähemmän kollektiivisen improvisoinnin säestämänä. Kollektiivisesta improvisoinnista alettiin siirtyä kuitenkin jo 20-luvun loppupuolella kohti ennalta sovitettuja soitinryhmien osuuksia. Armstrongin yhtyelevytysten myötä solistien osuudet eriytyivät, mitä korostettiin mm. "stop time"-kompilla ja breikeillä. Kompin tehtävänä oli lähinnä pitää marssi/ragtime-poljento käynnissä: satunnainen banjo/kitarasoolo oli vielä tässä vaiheessa ns. komppisoolo.
 

Chicago-jazz (dixieland)

New Orleansin muusikoiden villi poljento sai 20-luvun alun valkoisen oppikoulu- ja collegenuorison innostumaan uudesta musiikista. Etelän jazz-esikuviin lukeutui myös valkoisia bändejä, joista eräs sai kunnian tehdä ensimmäiset jazzlevytykset: Original Dixieland Jass Band levytti jo vuonna 1917 kappaleet "Livery Stable Blues" ja "Original Dixieland One-Step" sekä klassisen "Tiger Ragin". Yhtyeen tyyli oli ragtimen, marssimusiikin ja tanssimusiikin hybridi, jossa oli vähemmän blues-vaikutteita kuin mustien bändien musiikissa. Tempot olivat varsin nopeita ja musiikissa railakas meno.

Ensimmäinen valkoisen jazzin päämuoto syntyi 20-luvun alussa Chicagon nuorison jäljitellessä eteläisiä esikuviaan; erityisesti New Orleans Rhythm Kings-niminen valkoinen yhtye vaikutti syvällisesti Austin High Schoolin oppilaiden perustaman Austin High School Gangin musiikkiin. NORK soitti tähtihetkinään Friars Inn-nimisessä kabareeravintolassa (jonka asiakaskuntaan lukeutui mm. Al Capone). Bändi innoitti myös nuorta Bix Beiderbecke-nimistä trumpettilahjakkuutta, joka aloitti uransa Wolverines-nimisessä kokoonpanossa. Beiderbecke oli ensimmäinen nuorena edesmenneistä valkoisista afroamerikkalaisen musiikin legendoista. Luontainen muusikkous ja kokeilunhalu poikivat hänelle keikkaa kolmessa aikansa menestyksekkäimmistä kokoonpanoista; edellä mainitun Wolverinesin ohella hän puhalsi Jean Goldketten esiswing-yhtyeessä sekä jazzin parhaimmistoa koonneen Paul Whitemanin viihdeorkesterissa. Beiderbecke kehitti monia jazzkonventioita: hän oli mm. ensimmäinen joka hyödynsi improvisoinnissaan kokosävelasteikkoa, ennakoi vibratotonta cool-soundia ja loi melodisen jazzballadityylin. Krooninen juoppous vei miehen ennenaikaiseen hautaan 28-vuotiaana v. 1931.

Chicago-tyyli syntyi pohjoisen valkoisten nuorten muusikoiden yrittäessä jäljitellä New Orleansin soittajien tyyliä. Sille oli ominaista suuren orkesterin hieman jäykähkö 2/4-ragtime-poljento ja usein ylinopeat tempot. Rakenne muodostui soolo-osuuksien ja ragtimemaisten orkesteriosuuksien vuorottelusta. Väliosassa komppi vaihtui toisinaan shuffleen. Soolo-osuudet huipentuivat "explosion"-osaan, jonka jälkeen palattiin vielä teemaan. Tyyli oli esikuvana dixielandille, jolla nimellä alettiin myöhemmin kutsua kaikkea revivalin kokenutta varhaista jazzia.
 

New Yorkin orkesterijazzin synty

Chicagon jazz-imperiumi alkoi purkautua New Yorkin suuntaan jo 20-luvun puolivälissä. Ison Omenan ensimmäinen nimekäs jazzorkesteri (mikäli Paul Whitemanin ja Jean Goldketten viihdeorkestereja ei lasketa) oli Fletcher Hendersonin komennossa. Henderson aloitti musiikillisen uransa W.C. Handyn kustantamossa ja Black Swan-nimisen mustien levy-yhtiön säestäjänä ja musiikillisena ohjaajana. Hän kasasi ensimmäisen omalla nimellään kulkevan orkesterinsa N.Y.:n Roseland Ballroomiin vuonna 1924. Hendersonin orkesterin luonteenomainen soundi oli pitkälti hänen hovisovittajansa, Don Redmanin ansiota (Redman jatkoi sovitustyötään myöhemmin McKinney's Cotton Pickersin ja oman orkesterinsa johdossa). Uudessa sovitustyylissä New Orleans-jazzin soittimien roolit jaettiin soitinryhmien (sektioiden) kesken ja kollektiivisesta improvisoinnista luovuttiin tiukkojen kirjoitettujen sovitusten tieltä. Hendersonin orkesteri hyödynsi riffejä ja Art Hickmanin ja Paul Whitemanin kehittämää sektioiden vuorottelutekniikkaa. Samalla perinteinen 2/4-marssikomppi alkoi muovaantua svengaavammaksi 4/4-poljennoksi. Henderson antoi työtä monille tuleville jazz-solistikuuluisuuksille; hänen leivissään työskentelivät mm. Coleman Hawkins, Buster Bailey, Benny Carter ja Louis Armstrong, myöhemmin Lester Young ja Ben Webster. Orkesterin varhaisohjelmisto koostui blueseista, stompeista, shuffleista ja varta vasten kirjoitetuista instrumentaaleista, joita höystettiin jazziksi käännetyillä iskelmillä (mm. "Ain't She Sweet"). Hendersonin sovitustyyli oli lähtökohtana 1930-luvun swingille; hänen arrinsa toimivat myöhemmin Benny Goodmanin orkesterin tukijalkana.

Whitemanin ja Hendersonin viihdyttäessä suurten tanssisalien yleisöjä Harlemin klubeista alkoi kantautua uusia, entistä pitemmälle kehitettyjä orkesterijazzsoundeja. "Duke" Ellingtonin orkesteri muutti 1927 Cotton Clubille ja loi "jungle musicin" nimellä kutsutun tummasävyisen ja törähtelevän tyylinsä. Ellingtonin urasta tuli juhlava; hän oli big band-ajan innovatiivisimpia johtajia (vaikka olikin aluksi jäädä suosiossa valkoisten big bandien jalkoihin) sekä radion ja elokuvien tähtiesiintyjä. Ellingtonin orkesteri  maturoitui koti- ja ulkomaisille konserttilavoille 40- ja 50-luvulla. Hänen tuotantonsa oli valtava: n. 6000 sävellystä, joukossa myös sinfonisia runoelmia (kuten "Black and Tan Fanatsy" ja "Black, Brown and Beige").

Erikoisin ja viihdyttävin varhaisista bändiliidareista oli varmasti Cab Calloway, jonka hurjat "Hi-de-Ho"-huudot innostivat Cotton Clubin yleisöä Duke Ellingtonin jälkeen. Callowayn orkesteri esiintyi 30-luvulla ahkerasti radiossa ja elokuvissa; Ellingtonin tapaan hän antoi työtä monille solistilahjakkuuksille (mm. Dizzy Gillespielle).
 

Pianojazzin varhainen kehitys

Mortonin persoonallinen jazzpianotyyli poiki pian seuraajia. Earl "Fatha" Hines alkoi  jäljitellä 20-luvun lopulla Armstrongin trumpettifraseerausta oikean käden melodialinjoissaan ja loi pohjaa jazzpianoimprovisoinnille. Samoihin aikoihin "Lucky" Roberts sulautti ragtimen itärannikon stride-tyyliksi. Stridepianolle oli esikuvansa tapaan tyypillistä vasemman käden jatkuva heittäminen bassoääniltä sointuihin synkopoivaa oikeaa kättä vasten; basso oli kuitenkin liikkuvampi, musiikki bluesvaikutteisempaa ja svengaavampaa. James P. Johnson oli striden kiistaton kuningas; hänen oppilaansa, Fats Waller, sulautti tyylin broadwayviihteeseen. 20-luvulla pianisteilla riitti kosolti pimeätä keikkaa vuokrabileissä, joiden tarkoituksena oli koota vuokrarästejä nimellisellä sisäänpääsymaksulla.


Kirjallisuutta

Hadlock, Richard. 1965. Jazz Masters of the Twenties. New York: Collier

Shaw, Arnold. 1987. The Jazz Age. New York: Oxford.

Schuller, Gunther. 1986. Early Jazz. Its roots and musical development. New York: Oxford.

Ward, Geoffrey C. & Burns, Ken. 2001. Jazz. A History of American Music. London: Pimlico.


Tehtäviä

1. New Orleans- ja Chicago-jazz: historiaa, yhteyksiä ja eroavaisuuksia

2. Orkesterijazzin synty


Palaute

Jazzin historia 2

Päivitetty 5.9.2001

© Lauri Väkevä 2000, 2001